Kolme sanaa, joita en olisi tahtonut oppia

Kun muuttaa uuteen maahan, sitä huomaa tarvitsevansa sanoja, joita ei opetella kielikursseilla. Englanninkieleni on usein törmännyt usein sanattomuuteen brittiystävien seurassa, kun en tiedäkään/muistakaan mitkä ovat lastenkärryt, sose tai vaikka purkin kansi. Englanninkielikin on siis hieman kehittynyt, vaikka Espanjassa ollaankin. Mutta sitten on sanoja, joita ilman olisi voinut elää ihan tyytyväisenä, vaikka montakin vuotta. Tällä hetkellä mieleeni ovat syöpyneet kolme puces, polls ja orugues. 

”Puces” sanan opin eläinlääkärissä, kun vein koirani hännän näytille. ”Puces” opasti eläinlääkäri ja näytti pienten haavojen joukosta ruskeita pieniä loikkivia otuksia. ”Puces” toistelin. ”Eiväthän nämä kirput tartu ihmisiin?” Varmistelin useamman kerran eläinlääkäriltä. ”Eivät” hän vakuutti minulle. ”Ihmisillä ei ole turkkia, jossa nämä kirput voisi elää. Ne voivat puraista, mutta häipyvät sitten.”

”Kutittaa” valitti muruseni jo toista päivää. ”No katsotaan sitten sinne päähän”. ”Tarttuivat sittenkin!” puuskahdin, kun jotakin pientä vilahti hiuksissa. Menemme apteekkiin ja farmaseutti on heti kartalla. ”Polls” hän korjaa, kun puhun kirpuista. ”Mutta” änkytän ”polls” hän vastaa ja antaa minulle täishampoota. ”Hienoa” huokaisen ja nypin tunnin kaikkea oikeaa ja kuviteltua muruseni hiuksista. Kaikki tekstiilit keitetään ja vaihdetaan. Kun törmään ongelmaan kolmatta kertaa sanon opettajalle, jostainhan ne ovat tarttuneet. ”Voisitko laittaa viestiä kaikille?” Asiallinen tiedote ja muistutus, että kouluun ei ole tulemista täipäänä saapuu sähköpostitse.

Kun lapseni ystävän äiti lähettää tytöistä kuvan, jossa he leikkivät kampaajaa rääkäisen ja laitan viestin, jossa pahoittelen, että en ole muistanut kertoa, että tytölläni on ollut (huom, ei ole juuri silloin) täitä. Saan vastaukseksi monta nauruhymiötä ja: ”Älä huoli, meillä on Mercadonan täishampoota, joka tappaa kaiken!!!”

Jahas. Täytyy myöntää, että kaipaan suomalaista armeijamaista kuria täiongelmaan. Minusta tuntuu, että täällä sitä ei oteta kovinkaan vakavasti. Neljännellä kerralla pesen tytön pään ja vaihdan lakanat. En enää imuroi, pese tai nypi jokaista pehmoeläintä. ”Hasta pronto!” Ne kuiskaavat minulle.

”Onko teillä Suomessa täitä?” opettaja kysyy, kun sanon pesseeni taas muruseni pään. ”On, mutta harvemmin.” ”Täällä niitä on usein ja aina, kesällä, talvella, syksyllä ja keväällä.” Niinpä tietysti. Ei tainnut tämä olla vielä tässä.

Kun sitten on oikeasti vakava paikka, en tahdo uskoa.

Pikkumurunen leikkii terassilla, kohta hän kävelee sisälle molemmissa käsissään pehmeät perhosentoukat. ”Tulepa tänne muru”. Muru kävelee kuuliaisesti luokseni kukkapenkin luokse ja pudottaa toukat multaan. Kun kävelemme ulos hakemaan isompaa murusta lounaalle alkaa pikkuinen raapia niskaansa. Koko iho on täynnä pieniä nypylöitä kuin nokkosen piston jäljiltä. Muistan kuulleeni, että karvaiset toukat voivat olla vaarallisia koirille. Koulun pihalla mainitsen asiasta kaverilleni joka kauhistuu ja kehottaa menemään lääkäriin. Kysyn vielä toiselta äidiltä tietääkö hän jotakin näistä, saan vastauksen mahdollisista pahoistakin reaktioista, mutta en tule hullua hurskaammaksi.

”Menee ohi itsestään” pohdin, eihän hän ole syönyt niitä, ja iho varmasti rauhoittuu pian. Lapsenihan on ihan iloinen eikä kai joku toukan aiheuttama ihoreaktio tuosta pahene. Ystäväni laittaa vielä viestiä, että ei kannata jättää asiaa tähän. Kun en saa puhelimessa vastausta terveyskeskuksesta onko asia vakava raahaudumme lääkäriin.

Lastenlääkäri ottaa 10 minuutin sisällä vastaan. Lapseni saa pistoksen, hengitettävää lääkettä astmapiipusta ja lääkkeet haettavaksi apteekista sekä uuden ajan seuraavalle päivälle. Nämä pienet karvaiset madot tekevät hellyyttäviä jonoja keväällä laskeuduttuaan männyistä, mutta puolustautuessaan lähettävät myrkkyä, joka voi olla kohtalokas pienelle lapselle tai koiralle, jos tämä epähuomiossa esimerkiksi syö tällaisen madon.

Uudessa maassa sitä pelkää hämähäkkejä, käärmeitä ja ampiaisia, mutta hellyttäviä karvatoukkia ei osaa pelätä, vaikka niistä olisi varoitettu. Ihminen (tai sitten vain minä) on hassu. Kaikki mikä on päällystetty pehmeällä turkilla on söpöä. Paitsi tarantellat. Joita täällä ei onneksi ole. Mutta karvamadot keväällä. Niitä on syytä pelätä. Ehkä niissäkin on hitunen suomalaista. Ne suhtautuvat omiin pikkujonoihinsa äärimmäisen vakavasti. Jos niitä häiritsee saa sen todella tuntea nahoissaan.

Ps. On täällä hämähäkkejäkin. Yhden todella ison näin viime keväänä iltakävelyllä naapurikadulla. Mutta se taitaa olla minun lailla ulkomaalainen, sillä yhtään toista samanlaista en ole nähnyt. Enkä siitä koostakaan enää osaa sanoa sillä hämähäkit ovat minulle kuin kalat kalamiehille. Tuppaavat muistoissa olemaan suurempia kuin todellisuudessa. Onneksi sisälle on toistaiseksi pyrkineet vain pikkuiset.