Kun poliisi soitti taksin ja muita kertomuksia

Monta päivää on kulunut, viikkojakin siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kävimme lasten kanssa Suomessa ja sitten olin vielä itsekseni ystäväni luona nähdäkseni  hänen esiintymisensä Lontoon Finnish theatre-harrastajateatteriryhmässä.

Ihania olivat nämä päivät Suomessa ja sitten Lontoossa. Mutta on aina raskasta sanoa, että nähdään ensi viikolla  sitten joskus. Ja monia ihmisiä en entinyt nähdä ollenkaan. Kahden lapsen kanssa ei voi vain juosta paikasta toiseen eri ihmisten luo ja mummolat, joissa majailimme eivät ole Helsingissä, vaikka suurin osa ystävistä on. Lasten kanssa on vain pysähdyttävä välillä ja läheistä perhettä/sukua on Suomessa niin, että tärkeää olla ihan yhdessä aloillaan hetki. Tämä riittämättömyys ja aikojen ja paikkojen tuomat rajat ovat saaneet minut hiljaiseksi enkä ole edes tahtonut kirjoittaa. Tekin ystävät olette tärkeitä, joita en ehtinyt nähdä. Ja kiitos ihanat, joiden kanssa saatiin jakaa ihan(i)a hetki(ä). 

Muutaman viikon Suomen loman jälkeen elin kuin välitilassa. Tuntui kuin kotia ei olisi missään. Mukana kulki alati paheneva nuha ja laskusekaannusten takia suljettu puhelin, joka on jo moneen kertaan luvattu auki, mutta ei vain toimi.

Mitä jäi mieleen matkoilta? (Ihmisten lisäksi, joista en tahdo kirjoitttaa, koska se on niin henkilökohtaista, mutta täällä te olette sydämessä mukana) Suomessa ihmiset (siis vieraat), ovat kalpeita ja ujoja. He kyllä ovat hyvin ystävällisiä, jos heitä lähestyy ystävällisellä mielellä, mutta vähän arkoja. Kaupunki näytti taas tutulta, kun olisin vasta eilen sen kaduilla tallannut. Lumi oli ihanaa ja aurinko, mutta viimeisinä päivinä kylmyys ja jää jo muistutteli miksi elo etelässä on niin leppoisaa.

Lumi

Lontoossa yllätti välimatkat ja ihmisten hurja vauhti. Satuimme kulkemaan metroilla ruuhka-aikaan ja tahti sekä modernit maksusysteemit toivat minulle mieleen tulevaisuusutopian, jossa en ole varma tahtoisinko olla mukana. Toisaalta taas ilahdutti talojen ja ravintoloiden monimuotoisuus ja myös Merimieskirkko, jossa hengasimme. Mikä ihanan tuttu pala Suomea! Ryijyjä, pantterikarkkeja ja marimekon paitoja! Oi kun voisin rakentaa samanlaisen seurakuntayhteisön tänne Barcelonaan!

Tänään, eilen palattuani Lontoosta olen taas kotona. Ja monien ystävällisten ihmisten takia olen tänään onnellisesti kotona, sellaisella ololla, että täällä on hyvä olla.

Aamu alkoi aika hitaasti. Olin autojonossa koulun edessä vasta klo 9, kun koulu alkaa. Maanittelin murustani, jos hän ihan itse juoksisi portista sisään ja luokkaan, mutta ei hän uskaltanut. Avasin ikkunan ja kysyin liikennettä ohjaavalta poliisilta, että mihin voisin jätttää auton. (Huom. tällä kertaa kysyin.  Ei pidä venyttää heidän pinnaansa loputtomiin. Viikko sitten ajoin jo vastoin liikennettä ohjaavan poliisin käsimerkkejä, kun en vain osannut tulkita oikein).

Poliisi kohautteli olkiaan ruuhkan keskellä. Silloin muruseni luokkatoverin äiti koputti ikkunaan ja sanoi, että hän voi viedä tämän. ”Suuret kiitokset” ja jatkoin matkaani ja olin iloinen. Vähän kyllä hävetti, että en ole itse tajunnut moista kysyä, kun hän on vastaavassa tilanteessa.

Sitten vein auton huoltoon. Olen ylpeä itsestäni: Sain selitettyä, että määräaikaishuollon lisäksi auton renkaat tulisi tasapainottaa. (Heh, tai niin minä luulen selittäneeni)

Koska korjaamot sijaitsevat yleensä keskellä ei mitään niin kysyin ohjeita miten kävellä juna-asemalle. Satoi. Mies pyysi odottomaan hetken. Kohta musta auto liukui hallista ja yksi mekaanikoista heitti minut asemalle. Kiva pieni juttutuokio ja ”muchas gracias!”

Ehdin jo kotiasemalle, kun huomasin, että olin jättänyt avaimet auton juomatelineeseen. Eihän siinä mikään auttanut. Mies tulisi kotiin vasta lasten haun jälkeen ja auton korjauksessakin menisi iltaan. Siispä takaisin korjaamolle. Mutta miten? Matkaa oli useampi kilometri ja suuntavaistoni surkea. Kännykkäni navigaattori ei toiminut ilman wifiä. Menin kahvilaan ja kysyin toimisiko wifi. Mitään yleistä wifiä kahvilassa ei ollut, mutta myyjä naputteli nälkävuoden mittaisen salasanan kännykkääni boksin reunaan kurkkien. ”Moltes gracies”!

Matka näytti liian hankalalta, joten päädyin taksiin. Löysinkin taksitolpan, mutta sen tilalla oli suuri ruokavaunu, josta myytiin paistettua kanaa. Tuskin saisin kyytiä. Torilla seisoi huomioliiveissä vartijoita. Ajattelin, että heiltä kehtaisi kysyä mistä voisi löytää taksitolpan. He osoittivat kanavaunua ja sitten kehottivat soittamaan. Koska he jutustelivat ystävällisesti niin uskalsin kysyä heiltä tietäisivätkö numeroa, koska olin taas wifin ulkopuolella. Toinen heistä etsi numeron ja alkoi sitä luettelemaan. Vasta silloin katsoin heitä tarkemmin ja tajusin, että hehän olivatkin poliiseja. Kun numerosta ei vastattu, soittivat he minulle taksin. Noloissani selostin, että miksi tarvitsin taksia ja he nauroivat ystävällisesti ja lupasivat katsoa, että taksi tulisi. Onneksi muistin sentään teititellä heitä ”muchas gracias a ustedes!” 

Näiden ihmisten ystävällisyys, rentous ja lämminhenkisyys tänään sai minut tuntemaan, että olen jo sittenkin kotona täällä Barcelonassa. Vaikka puhelin ei toimikaan niin ihmiset toimivat. Ja minusta tuntuu, että se on sittenkin se tärkeämpi asia.

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Kun poliisi soitti taksin ja muita kertomuksia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s