Yläastesimulaatio eli miltä tuntuu asua ulkomailla

Olen usein kuvannut blogissani ulkopuolisuuden tunnetta, jonkinlaista vierautta.  Kun palasimme lomalta takaisin, kaikki tuntui kotoisalta. Ensimmäiset kohtaamisetkin olivat sellaisia, että en tuntenut itseäni vieraaksi. Kun menimme täyttämään ruokakaappeja markettiin löytyi sieltä tyttären luokkakaveri äiteineen ja molemmat meistä sai mukavan kohtaamisen ja juttutuokion. Koulunpihalla ihmiset tulivat kyselemään mitä kuuluu ja tyttäreni halaili ystäviään.

En enää tunne vierautta, mutta sen sijaan olen löytänyt uuden tunteen, typeryyden.

Heti ensimmäisenä päivänä loman jälkeen oli palaveri koulussa rehtorin  muiden tyttöjen vanhempien kanssa luokkajaoista ja tyttöjen tukemisesta hyvin poikavaltaisella luokka-asteella. Moni vanhempi oli valitellut oppilaiden luokkajakoa, kuka on milläkin luokalla ja tämän jaon avaaminen oli yksi teemoista. Istuin palaverissa ja rehtori sanoi minulle ystävällisesti, että jos en jotain ymmärtänyt niin voisin pyytää tarkennusta. Hymyilin ja nyökkäsin ja mietin, että en ikinä kehtaisi keskeyttää, jotta he selittäisivät minulle kaiken vielä uudestaan. Palaverin nopeassa puherytmissä ymmärsin suunnilleen samanverran kuin olisin ymmärtänyt suomenkielisellä tiedeluennolla kvanttifysiikasta.

Mutta sen verran mielestäni tajusin, että luokkajaosta ei puhuttu. Olin hämmästynyt. Miksi vanhemmat eivät kysyneet asiasta, joka heitä mietitytti? (Olin suhteellisen tyytyväinen luokkajakoon itse, mutta olisi ollut silti kiinnostavaa kuulla siitä). Minä olisin toki uskaltanut kysyä, mutta hieman vielä aristelen, kun en ymmärrä kulttuurista hienosäätöä ja vaatii ponnisteluja miettiä miten tuollainen kysymys muotoillaan fiksusti. Niinpä olin koko keskustelun ajan aivan hiljaa ja suomeksi en varmasti olisi ollut.

Silloinkin olin hiljaa, kun muutamat äidit ringissä valittivat minun mielestäni aivan turhaa eräästä vilkkaasta pojasta ja siitä kuinka hankala hän on. Sisälläni nousi monta vastalausetta, mutta aivan väärällä kielellä ja niinpä seisoin ringissä hiljaa hymyillen.

Ulkomaille muutto on kuin paluu yläasteelle. Muistattehan nuo ah niin ihanan kamalat ajat, jolloin lapsuuden rohkeus ja välittömyys alkaa jäädä taakse ja isosta oppilaasta tuleekin se yksi kaikkein pienimmistä. Ellet sattunut olemaan se luokan coolein tyyppi ehkä muistat sen epävarmuuden, sanojen takeltelun ja ne kaikki ajatukset, jotka vilisivät päässä, mutta joita et saanut kakistetuksi ulos.

Itselläsi oli aavistus, että olet ihan kelpo tyyppi ja jotain sanottavaakin olisi, mutta kun opettaja antoi luvan puhua niin ajatukset tulivat ulos mitättöminä sanamyttyinä. Joskus ystävien kanssa sitä osasi olla oma itsensä. Muuten tottui nieleskelemään, kun opettajat tai itseä sanavalmiimmat ja itsevarmemmat toiset nuoret valtasivat tilan puheellaan ja olemuksellaan. Ja sen nasevan kommentin ruokalassa käytyyn keskusteluun keksit kävellellessäsi kotiin.

Kun piti soittaa jollekulle vieraalle ja hoitaa jokin yksinkertainen asia, sitä mietti lauseet monta kertaa etukäteen ja kun nosti puhelimen niin unohti kaiken.

Kun joku ihminen, jota arvostit ja ehkä ihailitkin tuli vastaan kadulla tai koulunkäytävällä ja puhui sinulle niinkuin oikealle ihmiselle, piilouduit hiusten taakse ja sait vain sanotuksi: ”Ihan hyvää.”

Kun oli se kauhea päivä, että omat ystävät eivät olleetkaan koulussa ja mietit, että kenen vieressä istuu ruokalassa ja kenen kanssa hengaa välitunnin.

Maailma oli jännittävä, monet kokemukset olivat uusia ja tutustui moniin uusiin ihmisiin. Mutta usein tai ehkä suurimman osan ajasta sitä oli vain aivan pihalla.

Aivan liian usein, kun olisi ollut aika avata suu, oli hiljaa.

Ja silti jotakin perin kiehtovaa on tässä yläastesimulaatiossa.

Ps. Oli ihanaa olla Suomessa ja tuntea itsensä ihan kokonaiseksi toimivaksi aikuiseksi ja nähdä monia rakkaita. Mutta taaskaan en ehtinyt nähdä kaikkia, joita olisin halunnut ja lasten kannalta (ja siten itsenkin kannalta) oli ihan lian kireä aikataulu nytkin.

PPS. Blogissani keksityn enemmän sopeutumisen hankaliin puoliin, koska blogini on ennenkaikkea omaa sopeutumista varten. Mutta ihanuuksista: Täällä on edelleen lämmin, mutta ei liian kuuma. Ja lapset (ja aikuiset myös) on olleet terveitä jo melkein kaksi kuukautta eikä yötkään ole enää rikkonaisia, jihuu!