”Minä näen jo Espanjan!” huudahti murunen kuin aurinko häikäisi kaupungin allamme. Minä huokaisin ja niin moni muukin kyydissä oleva, varsinkin se rouva, joka istui edellämme. Hänen tuolin selkänojaansa oli kiskottu, paukutettu jaloilla sekä muutaman kerran myös yllättäen kiljuttu. Kaikki myötätuntoni hänen kanssaan.
Kun matkustan yksin kahden lapsen kanssa lentokoneessa saavun aina viimeisenä.
Lentokoneeseen jonottaminen on asia, jota en voi ymmärtää: Paikat on valittu etukäteen eikä kone kulje senttiäkään ennenkuin kaikki ovat koneessa. Siis miksi ahtautua sillipurkkiin etukäteen? Monet ihmiset juoksevat tiskille odottamaan, että voisivat sitten odottaa lentokoneessa ahtaammissa tiloissa.
Koetan antaa pikkumurusen (jota tätä nykyä myös termiitiksi kutsutaan) purkaa mahdollisimman paljon konttaus-karhukävely-energiaa ennen kuin ahtaudumme klaustrofobisen painajaiseen. (En itse ole lainkaan ahtaanpaikankammoinen, mutta neljä tuntia lasten kanssa sillipurkissa aiheuttaa hikoilua niin henkisesti kuin fyysisestikin.)
”Pahoittelen” totesin miehelle, jonka viereen istuimme. Onneksi hänelläkin oli perhettä, mutta ei mukana, joten saimme ymmärrystä sekä lastenohjelmia ipadilta.
Kaksi kertaa matkustaessani on viereemme sattunut keski-ikäinen suomalainen mies. Ja täytyy sanoa, että olen ollut onnekas. He ovat auttaneet lasten kanssa enkä yhtäkään nyrpeää tai paheksuvaa ilmettä tai sanaa ole saanut. Voisivatkohan tuollaiset ystävälliset ”pidän toki vauvaasi, vaikka hän juuri oksensikin päällesi”-miehet ilmottautua esimerkiksi lentokummeiksi lapsellisille?
Lentokoneessa sain apua toki myös uuden kotimaan paikallisilta, jotka jaksoivat ihastella ja jututtaa edestakaisin käytävää konttaavaa pikkuista. Silti, hoin mielessäni, etten lennä lasten kanssa enää koskaan, ikinä enkä nytkään mitenkään huvista vaan pakosta, että älkää tulko avautumaan tai pyörittelemään silmiäni minulle. Eikä kukaan tullutkaan, ehkä he avautuivat sitten somessa omilla kanavillaan kuten minäkin.
Syöminen ja erityisesti se, kun vielä puhumaton lapsi ilmaiseekin, että ei halua syödä, tai että hän ei, EI TODELLAKAAN halua olla paikoillaan sillipurkissa, ovat hetkiä, jolloin ymmärrän, miksi a) yksityiskoneita on olemassa b) kukaan ei näytä erityisen aidosti ilahtuneelta lähistöllä, kun kerron, että paikkamme ovat juuri tässä. C) Miksi lentokenttien kutkuttava lähdön fiilis on yhtä mennyttä kuin viikonloput pitkät aamu-unet.
Kun ihanat kanssamatkustajat olivat auttaneet hikisennihkeän äidin lapsineen ja liian monine kantamuksineen ulos koneesta, on mielessä enää taksi turvaistuimilla tai ilman.
Kun onnistun neuvomaan tietä tuntemattomalle taksikuskille koko tien lentokentältä kotiovelle katalaaniksi tiedän, että vaikka useat ystävät ja rakkaat asuvat kaukana, koti on nyt täällä. Sillä vaikka kaunis sanonta sanoo, että kotisi on siellä missä sydämesi on niin tämän äidin sanonta kahden pienen kanssa kuuluu: ”Kotisi on siellä, missä rutiinisi on. Ja lasten leikkikalut. Ja tarpeeksi pimeät makuuhuoneet.”
Mare ja murut Barcelonassa 