Lapsen kertomusten varassa

Lapseni luokalla on poika, joka joutuu usein jäähylle. (Koulussa joutuu seisomaan seinän viereen, jos käyttäytyy huonosti, tai niin lapseni minulle kertoo.) ”Jose (nimi muutettu :D) joutui taas jäähylle” tyttöni kertoo.

”Tekikö hän jotain tuhmaa vai onko vain vilkas?”

”On vain vilkas” muruseni vastaa. ”Leikin sen kanssa välillä”.

Kaikenlaista muutakin kuulen koulusta ja paljon jäänee kuulematta. Jännittävintä on, että olen lähes kokonaan lapsen kertomusten varassa enkä voi tietää ovatko kertomukset totta vai mielikuvitusta. Lapsellani on nimittäin tapana kertoa mielikuvitusjuttuja vakavalla naamalla niinkuin tietysti 4-vuotiailla lapsilla usein on.

Tarha-aikaan Suomessa tunsin toiset lapset ja hoitajat hyvin. Jokaisen päivän päätteeksi kerrottiin mitä kaikkea päivän aikana on tapahtunut. Nyt on toisin. Kaikki lapset haetaan samalla kellon lyömällä ja opettaja ei raportoi päivän tapahtumista ellei ole jotakin erityistä.

Menneellä viikolla oli ensimmäinen palaveri luokan opettajan kanssa. Mukana oli myös toinen opettaja tulkkina, koska luokan opettaja puhuu englantia yhtä hyvin kuin minä espanjaa, eli ei juuri yhtään. Tässä palaverissa sain vahvistuksen joillekin lapseni kertomille asioille: Lapseni ei enää itkeskele, istuu rauhassa luokassa ja viittaa tunnilla ja pölöttää sitten suomeksi, vaikka kukaan ei mitään ymmärräkään. Hän hymyilee paljon ja seuraa tarkkaan muita lapsia.

Jäähyistä en kehdannut vielä kysyä, mutta olen saanut sen käsityksen, että tyttöni ei ole vaaravyöhykkeellä, ainakaan toistaiseksi.

Täytin myös monta lupapaperia, joista osan merkitys jäi epäselväksi.

Minulle pidettiin ”tulohaastattelu”, jossa kysyttiin muun muassa ”miten synnytys sujui?”. Olin hetken ällikällä lyöty ja vastasin, että hyvin. Sitten tajusin, että he eivät puhukaan nykyisen vauvani synnytyksestä vaan pikku koululaisen synnytyksestä. Myös nukkumiset kirjattiin (jolloin taas luulin, että kysytään vauvasta -imetyksen pehmentämät aivoni!) sekä ensimmäiset sanat (en muistanut varmasti, ”kukka? Äiti?” -kuka äiti ei oikeasti muista esikoisensa ekoja sanoja? No minä). Kerroin, että hän puhuu oikein hyvin suomea eli hänellä ei ole kielellisiä ongelmia. Tämä oli tietysti hieman koominen toteamus sitä vasten, että lapseni on koulussa, jossa kukaan ei ymmärrä hänen puhettaan eikä hän ymmärrä muiden puhetta.

Palaverissa minulle selvisi lapsen lukujärjestyksen merkitykset, ketkä opettavat mitäkin sekä miten opetetaan. Sain myös nähdä miten luokan opettaja suhtautui palaverin aikana riehuvaan lapseeni (lempeästi).

Silti opetuksen päivittäinen sisältö jää paljolti arvoitukseksi.

Kerroin tapaamisen jälkeen lapselleni, että yksi seuraavan päivän oppitunneista on ihmisen kehosta (älkää kysykö minulta mitä se tarkoittaa, sillä en tiedä. Kenties jotain lasten terveystietoa tai biologiaa?). Lapseni ilahtui, sillä hän on todella kiinnostunut siitä miten ihmiskeho toimii. Niinpä hän sitten seuraavan päivän lounastauolla kertoo minulle, että tänään koulussa oli tutustuttuluurankoihin ja jokainen oli saanut oman sellaisen ja sitten ne olivat piilotettu.

”Miksi äiti koulussa tutustutaan luurankoihin?” Hän kysyy minulta vakavin kasvoin.

Päätän olla ottamatta kantaa luuranko-oppitunnin todenmukaisuuteen. Jään kuitenkin pohtimaan, josko lapseni puhui totta ja josko siinä oli syy, että Espanjan Pisa-tulokset ovat niin kaukana suomalaisten vastaavista. Päivän opetus kuulostaa vähintäänkin erikoiselta.

Ja sitten mietin, että ainakin saan kuulla, mitä lapseni mielessä liikkuu. Vielä.

20170127_135208

Ensin sitä oppii tarttumaan lapseen, kiinnittymään häneen joka hetki, kestämään tiukan sidoksen hänen kanssaan aamut ja yöt, pitämään hänestä huolta aina ennen itseä. Sitten jo kovin pian, pitää opetella päästämään irti, säe kerrallaan, vähitellen ja luottamaan, että kyllä hän pärjää, osaa ja voi. Vaikka elääkin ihan erilaisen elämän kuin itse, vieraalla maalla kaukana. On vain luotettava. Ja uskottava, että täälläkin joku ihmistä suurempi pitää hänestä lopulta huolen.

 Kuvat ovat lapseni itse ottamia.

Mainokset