Kaupunkikaipuu

Se on niin yleistä. Kaikki sitä tekevät. Juuri luin naisesta, joka perheineen muutti Lapin perukoille ja on niin onnellinen nyt. Eikä hän ole yksin, ei ole. Moni muukin haikailee pois betoniviidakosta. Hän on rahoittanut haaveensa youtubevideoilla ja muilla somekanavilla. Niin moni haluaa pois. Tai ainakin uskoo haluavansa.

Minä en ole oikein koskaan halunut maalle. Tai olen.

Lapsuuteni eläinpäissäni, jolloin euforia oli sama kuin hevoset ja lannan luonti ja saatoin selata tuntikausia koirien rotuja esittelevää kirjaa ja näin päiväunia maalaistalosta, jossa minulla olisi hevosia, kissoja, koiria, akvaariokaloja ja kaikille päättomästi tilaa. Olin suunnitellut kaiken ja aina oli kesä paitsi silloin kuin oli talvi, sellainen kaunis lumitalvi ja sisustus oli beigenväristä. Älä naura, minulla oli plyyssisohvat ja beigen sävyiset unelmat.

Mutta en minä oikeasti viihtynyt koskaan maalla kahta yötä kauempaa. Leikit oli äkkiä kulutetttu loppuun, hyttyset söivät ja pidimme tylsää. Pimeät mökkitiet toivat mieleeni hitchcockmaisen kauhun, yksin metsässä kävellessäni eristyneet talot rannalla epätoivon ja kolkon yksinäisyyden. Olikohan niihin joku kuollut?

Synnytyksen jälkeisissä tiloissa koin mökillä puusee-kauhua, jollaista en ikinä. Kaikki ne ryömivät, hivuttautuvat hilljaiset olennot puisien lautojen väleissä saivat minut voimaan pahoin, vaikka rakastinkin maisemaa.

Silti janosin vettä ja sen hiljaisuutta. Rantasaunan kosteita löylyjä, kirpeitä aamuja paljain jaloin vihreässä nurmikossa. Luonnon tuoksua, sammalta jalkojeni alla. Olen aina rakastanut metsää ja hiljaisuutta. Hetkittäin.

Emme me varsinaisesti halunneet muuttaa maalle, mutta ajattelimme, että Barcelona on liian suuri kerta kaikkiaan näin aloittelijalle lasten kanssa. Ja halusimme pihan ja raikasta ilmaa. Ja olenhan minä viihtynyt, mutta kun on pikkukaupungista kotoisin ja kerran päässyt Helsinkiin, jossa on ihmisiä, jotka eivät tuijota, kun kävelee ohi, jotka ovat sielultaan jotenkin tuttuja niin on vaikea tottua maalle, vaikka kaikki onkin niin erilaista eri maassa.

Haluan upota massaan. Haluan, että kaupan täti ei tunne minua. Mennä metrolla tai kävellen ja puistoon ja kivijalkakauppaan korttelin päässä.

Minusta tuntuu, että me kaupunginrakastajat olemme jotenkin altavastaajia. Että on jotenkin luonnollista ja oikein haluta maalle. Mutta että todella janoaa kaupunkia. Se on, no jotenkin.

Että minun on vaikea asetella sanojani niin, etten samalla loukkaisi maalla asujia.

Sillä ei tietystikään ole kysymys ihmisistä, vaikka niistä juuri on kysymys.

Tykkään, että on ihmisiä. Tykkään tungeksia aika ajoin väkijoukossa, kun on vaikka juhlat. Tykkään pienistä kotikutoisista ravintoloista, tykkään paremmista ravintoloista, tykkään kahviloista ja kapeista kaduista. Tykkään teatterista, sirkuksesta, tanssista, oopperasta, elokuvista, baletista, festareista, keikoista, nuorisolaumoista, lapsista, meluavasta seurueesta rannalla ja puistopiknikeistä.

Olen tämän kolmen vuoden aikana tullut tulokseen, että ei minussa ole mitään vikaa, sittenkään. Eikä näissä ihmisissäkään, ei tietysti. Mutta täällä asuu pääosin introvertteja, joiden kanssa jokaisesta lapsikyläilystä on sovittava päiviä etukäteen, ihmisiä, jotka menevät lomallaan vielä enemmän maalle ollakseen rauhassa. Ja puhuvat siitä kuinka kävivät kylässä, jossa asui vain kourallinen ihmisiä ja niin paljon metsää.

Rakastan kauniita puutarhoja, mutta ei minun sellaisia tule tehtyä. Pidän kauniista kodista, mutta ei minusta ole sellaisen ylläpitäjäksi. Ahdistaa, kun joka paikkaan olisi mentävä autolla. Ja aina kun voin niin en mene. Mutta niin ihmiset täällä elävät ja minun kokemuksen mukaan Suomessakin. Menevät autolla joka paikkaan. Luontoon myös.

Tutustuin paremmin yhteen tuttuun. Hän kertoi suunnittelevansa viikon ruokailut etukäteen. Tekee ruokalistan. Meillä oli mukavaa. Hän ihaili Suomea, jossa oli käynyt. Kurinalaisuutta, etäisyyksiä, järjestystä. Tulisitteko meille koko perhe, hän kysyi. Vaikka grillaamaan.

Joo, sanoin. Mutta jotenkin oli vaikea istua.

Myöhemmin vastasin johonkin viestiin vitsikkäästi niinkuin minulla on tapana ja hän hetken hiljaisuuden jälkeen siihen ylimuodollisesti.

Jo tajusin. Ei minusta tule sellaista naista, joka istuu pariskuntien kanssa pöytien ääressä siitä mitä ruokaa on laittanut. Puhuu astioista ja kehuu uusia kehyksiä. Kertoo missä kävi viikonloppuna ja sitten minne on seuraavaksi menossa. Miehet menevät omaan porukkaansa ja naiset omaansa ja he pesevät tiskit ja puhutaan siitä miten miehet eivät sitä eikä tätä ja lapset sitä ja tätä.

Minulla on ollut lapsia koko aikuisikäni. En ole äiti, joka odottaa autossa, kun lapsi tulee koulusta ja sitten vie harrastuksiin (paitsi olen, kun haluan, että lapsi saa harrastaa) ja osallistuu vanhempainyhdistykseen ja käyttää järkeviä mataliaa kenkiä eikä kuuntele autossa musiikkia liian kovalla ja halua itse karata niihin bileisiin.

En anna kaikkeani lapsille ja sitten huokaile muiden kanssa, kun ei jää mitään itselle. En pysty. En sovi kuvaan, en muottiin, en raameihin, en mahdu, vaikka kuinka yritän tungeksia.

En pukeudu oikealla tavalla, joskus he katsovat pitkään.

”Barcelonassa minua ei ihmetytä mikään” tuhahtaa ystäväni, sellainen oikea, mutta tässä maalaisuusasiasssa emme kohtaa. ”Siellä voisin mennä vaikka pyjamassa eikä kukaan sanoisi mitään.”

”Ihanaa”, ajattelen. Rakastan kaupunkia ja sen yllätyksiä. En ole yksi, kaksi enkä kolme. En odota eläkettä enkä ikinä käy huonekalukaupoissa vaikka pitäisi.

Minulla on ystäviä täällä, mutta emme näe kovin usein kunnolla, sillä he viihtyvät niin paljon kotona ja vain oman perheen kesken.

Joskus koetan olla tavallinen. Tuiskahdan puolisolle, joka ei ole ruoka-aikaan kotona, suin lapset ja selaan blogeja, jossa kerrotaan smootheista ja lastenvaatteista ja paremmin järjestetystä keittiöstä. Ehdotan, että pidetään perhepalavereja ja sovitaan vuoroja.

Mutta en enää. Koeta olla tavallinen. Enkä tarkoita tarkoita sillä tavalla tavallinen-ihmeellinen-akselia vaan sellainen tavallinen-originelli-kylähullu-akselia. Jonnekin sinne keksivaiheille varmaan sitten. Ja kun tulen vanhemmaksi niin, kuka tietää, jos vaikka laittaisi sukkahousut päähän ja niin olisi hyvä kadullakin.

Rakkauden kolme päätöntä vuotta maalaiskylän kanssa ovat päättyneet. Sieluni huutaa kaupunkiin.

.Ja silti. Rakastan vuoria, metsää, hiljaisuutta. Kun ainut minkä kuulen on lintujen laulu.

PS. Sirkuksessa käydessäni nuo kimaltavapukuiset akrobaatit trapetsilla, tangolla, köysillä, nauhoilla, permannoilla päällekkäin ja ylösalas herättävät minussa syvän kaipauksen. Tahdon. Minäkin. Katson akrobaattinaisten muhkeita reisiä ja sitten omiani ja nyökkään. Minäkin. Nyt olen sen tehnyt. Olen karannut sirkukseen. Tai jos en töihin niin ainakin oppimaan. Pääni ei ole koskaan ollut niin selkeä, kun sen jälkeen, kun olen ollut ylösalaisin.

PPS. Jos taas haluat seurata elämääni ylösalaisin ja oikeinpäin, pieniä arjen kömmähdyksiä ja taidejuttuja niin klikkaa instasta: reijaelinav.

PPPS. Osa minustakin haluaa ajoittain karata Lappiin. Siksi tämä onkin niin vaikeaa. Onhan minulla sukurasitettakin siihen. Muttaa älkää päästäkö minua. Eksyisin vain siellä erämaassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s