Pitäisikö meidän palata Suomeen?

Suomen kansalaisten kotimaahan paluu/maastamuutto on ensimmäistä kertaa vuosiin muuttunut Suomen muuttovoitoksi. Ylen sivuilla on luettavissa yksi lukuisista jutuista Suomeen palaavista ulkosuomalaisista. Ulkosuomalaisten palstat taas täyttyvät tsemppauksesta ja sympatiasta niitä kohtaan, jotka näihin haastatteluihin antautuvat.

Kotimaan vakkariasukeilla on toisenlaiset puheet. Niissä kaikuvat vanhat, kovat ajat: ”Kyllä routa porsaan kotiin ajaa”. Ja ”nytkö se Suomen sosiaaliturva kelpaa” ynnä muut tervetulotoivotukset odottavat kommenttipalstoilla palaajaa.

Espanja on ensimmäinen eurooppalainen maa, joka ylitti yli puolen miljoonan tartunnan rajan. Toki asukkaitakin täällä on se melkein 50 miljoonaa. Silti Barcelona on usein otsikoissa täälläkin. Tilanne on melkein kontrollissa tai juuri ollaan vaarassa menettää kontrolli. Ja usein luen uutisen, että joku politikko/terveysasiantuntija ”pyytää, että ihmiset eivät lakkaisi olemasta hereillä ja varovaisia, no baja la guardia.”

Pitkä eristys on jättänyt jälkensä. Kylmät väreet kulkivat lävitseni, kun tyttöni ehdotti, että tekisimme kuten eristyksen aikaan: Autotalliin jumppaamaan ja askartelemaan, terassiulkoilu ja lounas. Kyllä aluksi aina jaksaa, mutta viikkojen ja kuukausien kuluessa siihen kaikkeen väsyy ja se on enää punaisilla verkkokalvolla väreilevä muisto, johon ei tahdo palata.

Mutta en ole sanonut: ”Asuisinpa Suomessa”, ”Pitäisikö meidän palata?” ”Miksi ikinä lähdin?”

En ole sanonut, mutta huutanut kyllä, punaisin silmin.

En siksi, että kaipaisin sinänsä vaan siksi, että työn järjestäminen ja kaikki mitä yritän ja keksin jollakin tavoin kuivuu kokoon, melkein onnistuu, siirtyy Koronan jälkeiseen tulevaisuuteen tai lähtee ilmoille sädehtivän raketin sijaan tuhisevana, sätkivänä matalalentona. (Tästä esimerkkinä: pääsin paikalliseen yliopistoon, mutta viime hetkellä jouduin perumaan koko jutun, sillä opiskelu oli mahdollista vain iltavuorossa klo 15-21.30 ja tällaisia ”melkein onnistui” juttuja on tämä vuosi 2020 ollut. Melkein onnistui vuosi 2020 ja se on aikamoisen uuvuttavaa sekin, vaikka paljon pahemmin voisi tietysti olla.)

Silloin sydämeni kuiskaa levottomalle mielelleni:

”Teit oikein. Täällä on hyvä.”

Hiki valuu silmistä rinnalle, etelän kirkkaus lämmittää sulkeutuneen sydämen. En lakkaa rakastamasta vuoria, merta, kukkia pursuilevia pensasaitoja, vieri vieressä olevia ravintoloita, jotka ovat kiinni, kun olemme nälkäisiä. (Syömme sen verran harvoin ravintoloissa, että usein unohdan useimpien ravintoloiden olevan kiinni klo 16-20.)

Pieniä polveilevia, ikivanhoja katuja, kauppoja, jotka eivät kuulu mihinkään ketjuun.

Vieläkin tunnen jonkinlaista lapsellista iloa kertoessani osoitetta, joka päätyy Barcelonaan.

Silti pitkä ero rakkaista ihmisistä kuluttaa hiljaisesti kuin sadevesi hiekkamaata, syö mieleni maata, jättää jälkensä sielun rantaviivaan. Kyllä Suomessakin on hyvä. Varsinkin käydä.

”Mennään Suomeen?” Kysyy pikkuiseni melkein joka aamu.

Suomi on lapsille sylejä, satuja, leikkejä ja täytekakkuja. Minulle entinen koti silloin askelia sitten ja tiivis kasa rakkaita ihmisiä.

Barcelona vaikuttaa varmaan jotenkin surkuteltavalta ja hurjalta näiden tapausten keskellä. Silti itse en koe niin enkä edes silloin kun kaikki oli pahinta. Kertaakaan minua ei ole varsinaisesti pelottanut. Vaikka tapauksia on paljon, on sairaaloissa tilaa taas. Ehkä tauti on laintumassa? Ja koulun online-kokuksessa, kun opettaja toteaa, että ei nuha ole mikään oire, kyllä silloin voi tulla kouluun, huokaisen syvään, koska kai olen jo sanonut kuinka ihanaa on, että ihminen ei toistansa pelkää? Eikä pientä nuhaa?

PS. Olemme viettäneet pientä rantalomaa ja hetken taas muistan millaista oli tulla pohjoisesta etelään. Ja nytkin tulimme kyllä pohjoisesta etelään, reilun tunnin autolla.

Kirjoitan siis blogia tällaisissa maisemissa, varpaiden välissä hienoa hiekkaa ja sitä riehuvien lasten paljaalla iholla, kännykän ruudulla, kielellä mössönä croissantin välissä. Korvissani aaltojen laulu myös yöllä, kun nukumme jo.

PPS. Muistan, kun vanhempainillat olivat käsittämätön ponnistus, jossa istuin ymmärtäen vain viitteellisesti mistä puhuttiin. Nyt joku pyysi jo heti kokouksen aluksi kielenvaihtoa espanjaksi, joka on minulle se heikompi kieli, mutta silti ymmärsin jo kaiken vailla ponnisteluja ja siinäkin kai salaa iloitsin, että tämä oli nyt meidän arki ja koti, se mikä oli joskus vain hauras unelma.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s