Bikineillä ja ilman -eli miten katalonialainen kehokulttuuri eroaa suomalaisesta

Nainen nostaa paitansa ylös ja paljastaa pehmeän vatsan ja napaa ympäröivän tatuoinnin. Vatsa esillä hän tanssii seuraavan sarjan eikä kukaan sano mitään, kukaan ei kohota kulmakarvojaan.

Kun menin balettitunneille Espanjassa minua pelotti. Ei siksi, että ajattelin, etten pärjäisi vaan siksi, että en tuntenut paikallista kulttuuria. Katalaanit ovat pieniä ja hentoisia, ballerinat ovat pieniä ja kevyitä kaikkialla, mitä tästä tulisi, kun ne yhdistäisi?

Ehkä he nauraisivat minulle, kun olen yli 170 senttinen, muodokas ja monin sanoin minua voi kuvata, mutta tuskin kevyeksi. Vuosi vuodelta kilot tahtuvat tarttua kehooni yhä tiukemmin ja parin isokokoisen vastasyntyneen verran olisi kyllä ylimääräistä. Entä jos kaikki olisivat baletissa 40 kiloisia?

Crossfit-treeneissä en saa vedettyä yhtäkään leukaa ilman ohjaajan apua.

”En pysty” tuskailen. Ohjaaja nostaa pikkusormensa ylös ja kuiskaa:

”Katso, tuo tyttö on tällainen (pikkusormi merkkaa langanlaihaa), mutta hänkään ei pysty vetämään yhtään leukaa. Sinä olet paljon painavampi, hänenä kyllä pystyisit. Paljonko oikein painat?”

Suuni loksahtaa auki. ”En tiedä.” (Ja jos tietäisin en kertoisi, ajattelen.)

”Tarvitset paljon enemmän voimaa nostaaksesi itsesi ylös, koska painat niin paljon.”

”Kiitos” puuskahdan mahdollisimman ironisesti, mutta hän jatkaa ja hymyilee ja pitää meille ryhmänä vielä luennon painon ja voiman suhteesta.

”Onpa hän pitkä.” Kuulee tyttäreni, kun tapaamme jonkun uuden. ”Hän näyttää paljon vanhemmalta, todella pitkä!”

”Onpa hän vaalea niin vaaleat hiukset, miten voi olla.” Sanotaan pojastani.

”Olemme suomalaisia.”

Joka kesä kuulen olevani hurjan ruskea, silmäni ovat niin siniset ja ulkomaalaisuuteni kuultaa kuulemma jo kauas. Kasvoni ovat lapsenkasvot, en ole mikään pieni ja olen uskomattoman vahva ja venyvä. Siis jos espanjalaisia on uskominen.

Täällä kommentoidaan ulkonäköä ilman suodattamia.

”Voi miten söpö, suloinen”, kommentoivat treenaajat uutta ohjaajaa, nuorta miestä salilla, kun hän on mennyt ohi eikä enää kuule.

”Enää en ole pienin” iloitsee alle 160 senttinen zumbaohjaaja.

Kukaan ei ole täällä suojassa kommenteilta, ei pienet ei suuret eivätkä siitä välistä. Vaikka täälläkin kaikki haluavat olla laihoja ei se vaikuta olevan samanlainen statusjuttu kuin Suomessa, onhan melkein joka toinen naapurin mummo ja ukko pieni ja laiha.

Suomessa on varottava sanojaan. Sanat raahavat mukanaan raskaita painoja, pulleita tagipilviä, jotka määrittelevät ihmisen, kertovat arvosta. Väärät sanat kertovat, että et sovi muottiin. Olet huonompi kuin muut, jotenkin vääränlainen. Pitää hävetä.

Instagramin ihmeellinen maailma, johon viittasin kirjoituksessa nainen menneisyydestä on opettanut minulle uutta myös espanjalaisisten kehosuhteesta. Yli nelikymppiset naiset, joiden työ linkkittyy sosiaaliseen mediaan esiinttyvät kuvissa ilman filttereitä ja ihmiset tykkäävät. Epäedullisissa kuvissa, joissa rypyt ja vartalon epätäydellisyys pursuilee. Mutta he eivät puhu vartalonsa epätäydellisyydestä. He eivät puhu rypyistä.

Suomessa puhutaan suomalaisten vapautuneisuudesta, rennosta suhteesta alastomuuteen ja saunakulttuurista, mutta onko se vertailuharhaa? Jos meitä vertaa amerikkalaisiin niin kenties olemme vapautuneita, mutta kyllä suomalaiset häviävät Etelä-Eurooppalaisille.

Tämä kaikki on ollut minulle vapauttavaa. Niin vapauttaa, että tein vihdoin reilun kolmen vuoden asumisen jälkeen ensimmäisen feministisen kannanottoni. Riisuin bikinin yläosan. Koska voin. Koska teinitytötkin voivat ja uskaltavat ja tahdon, että uskaltavat ja voivat vielä, kun tyttäreni on teini-ikäinen. Ja vanhat naiset, joiden rinnat roikkuvat suuren vatsan päällä. Ja nuoret naiset ja äidit ja pyöreät ja kiinteät ja iso ja pienirintaiset. Eikä kukaan supise eikä tuijota. Tai myönnettävä on, että en katsonut ketään silmiin enää sen jälkeen, kun olin yläosattomissa, mutta jostakinhan se on aloitettava.

Eipä täällä ole harvinaista nähdä ihmisiä alastikaan rannalla. Vaatteita vaihtamassa tai suihkussa. Tai joskus vain oleilemassa oman seurueen kesken.

Koska kehoa ei tarvitse täällä hävetä. Ja kuten ranskalaiset tuossa naapurissa juuri totesivat, yläosattomuus on osa naisen kehon yliseksualisoinnin purkamista, naisten itsemääräämisoikeutta.

Entä jäikö Crossfit-treenit opettajan suorasukaisuuden vuoksi? Tiedän, että monen reaktio olisi varmaan ollut mennä itkemään ja jättää leikki sikseen.

”Hei hei kaunis.” Sanoi ohjaaja. Ja enempiä selittämättä, sitäkin hän tarkoitti, vaikka täällä kauniiksi kutsuminen onkin myös sananparsi.

PS. Tämä yksin työskentely omien tekstien ja piirrustusten parissa saa hajamielisyyteni uusiin mittasuhteisiin. Muutama päivä sitten kävin lasten kanssa ruokakaupassa. Jostakin tuotteesta puuttui koodi, joten kassa lähti sitä hakemaan. Minun ajatukseni joissakin omissa töissäni, poissa sen hetkisestä todellisuudesta, mutta keho jatkoi omaa työskentelyään eli ostosten kokoamista kasseihin. Keräilin ostokset kasseihin niinkin rivakasti, että pääsin ostoksiin, joita ei oltu vielä luettu kuittiin. Mutta enhän minä sitä älynnyt. Kassa palasi ja tuijotti minua kauhistuneen epäuskoisena ja minä tyttö jatkoin kunnes hän sai suunsa auki epäuskoltaan ja sitten vielä se kieli- ja älyämisviive minun puoleltani ennenkuin lamppu syttyi ja aloin hokea: Anteeksianteeksianteeksi, olenniinhajamielinenolentodellapahoillani. Hänen ilmeensä oli epäuskoisen tuima. Kaikki ostokset piti purkaa ja laittaa uudelleen. Huh! Mies takanani ei tainnut myöskään olla kovin läsnä, sillä hän ei sanonut mitään lappaessani ostoksia maksamatta eikä sittenkään, kun aloitimme koko jutun alusta. Muutenkin espanjalaisten kärsivällisyys jonoissa tai toisten järjestämissä viivästyksissä on aivan toista luokkaa kuin suomalaisten, joten huokaisin enkä enää pyytänyt anteeksi. En tunne kehohäpeää, mutta päähäpeää, myönnän, ajoittain.

PPS. Täällä Kataloniassa huidellaan yli tuhannessa tapauksessa per päivä eikä meno ole laantuakseen, mutta nyt on luvattu, että kouluja ei enää suljeta ellei tule jokin koulukohtainen epidemiapiikki. Koulut alkavat 14.9. Miten mahtaa onnistua portaistettu hakeminen, pienryhmät ja käsienpesu? Kerron sitten, kun tiedän, mutta sen verran olen jo tästä espanjalaisesta meiningistä oppinut, että puheet ja säännöt ovat tiukat, mutta ei se espanjalainen kauan jaksa kaukana pysyä eikä yksin, eikä vältellä porukoita tai pitää nenää maskin sisäpuolella.

PPPS. Balettia koskeva huoleni oli turha. Tunnilla käy niin pienenpieniä kuin pitkiäkin ihmisiä eivätkä kaikki ole esitysmitoissa. Vaikka ei täällä sitäkään tuijoteta vaan enemmän taitoja. Kun käyn ostamassa uusia kärkitossuja kysyy myyjä teenkö esityksiä vai olenko opettaja. Ehkä hän oli vain taitava myyjä, mutta silti minulle tuli hyvä mieli. Aivan kuin silloinkin, kun kanssatreenaajani tervehti minua pitkän tauon jälkeen sanomalla ”guapissima.” Taidan olla aika helppo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s