On elokuu. Kuuma kosteus on hiipinyt päiviin enkä enää selviä yhdestäkään hikoilematta. Vissyä, limsaa, mehua, jääpaloja, alkoholitonta olutta. Erilaiset juomat helmeilevät haavekuvissa, kun olen ulkona ja vaikka en olisikaan.
Elokuussa olemme yleensä menneet Suomeen. Elokuussa Suomessa valo on keltaista ja puut ovat tummanvihreitä. Elokuu on lempikuukauteni Suomessa. Kesä kääntää selkänsä pehmeästi, yöllä on taas pimeää. Suomi on silloin raikas ja Barcelona hehkuu kuumuudesta ja turistit törmäilevät metrojen käytävissä, kaikkialla arvaillaan millä kielellä meidät saisi pyydystettyä ravintolaan ja lapset tahtovat välkkyvän, lentävän muovinkappaleen, mitä katumyyjät heittelevät kuin antaakseen ohimennen noin vain ilmaiseksi.
Muistan viime elokuun, kun joka päivälle meillä oli uusi retkisuunnitelma lomapäiviksi. Yhtenä päivänä olimme menossa lasten kanssa kiertämään Picasso-näyttelyn, mutta käännyimme takaisin, koska ovelta kiemurteli kymmenien metrien turistijono.
Mutta tänä kesänä kaikkialla on hiljaista.
Omat ajatuksetkin hiljenevät, pyörivät kehää, jahtaavat häntäänsä kuin entinen piski, joka lopulta kompastui jalkoihinsa. Mitään uutta ei viitsi aloittaa. On parempi pysyä kotona tai pyöriä niissä piireissä, missä on pyörinyt aiemminkin, välttää junia ja busseja ja yöllisiä kokoontumisia nuorison kanssa. Se kaikki on kovin vierasta minulle (no ehkä tuota nuorisoa lukuunottamatta), joka tahtoisi aina jotakin uutta nähtävää, koettavaa, opittavaa.
Kuin loputon tylsä kesäpäivä, jolloin ei tapahdu mitään.
Kuin huomaamatta osa elämästä on vaihtunut virtuaaliseksi, vaikka kuinka pyristelen vastaan. Internet välkkyvine valoineen, vastauksineen ja reaktioineen on kuin kuviteltu viiden tähden illallinen: Joku kaataa muka viiniä, pöytään on tuotu oikeannäköinen kakku, mutta mitään ei voi sittenkään syödä, jo kosketus paljastaa kaiken tyhjäksi ja nälkä ei häviä.
Kävinkö juuri kiihkeän keskustelun ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut enkä koskaan ehkä tapaa?
Sillä kaikella on paikkansa ja olen iloinen niistä kontakteista mitä olen voinut luoda netin välityksellä, mutta kun työ, harrastukset, huvit, sosiaalinen kanssakäyminen, pankki, lehdet, valokuvat ja musiikki kaikki tulevat samasta pienestä mustasta laatikosta, sitä huomaa joskus toivovansa isoa kiveä koko internetin päälle.
Onko nyt sanottava, että olemme onnekkaita, kun emme ole sairastuneet?
Hiljaisuudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi menen mielelläni Barcelonan kaupunkiin.
Aina jossakin on ovi auki ravintolaan tai vaikka taidekauppaan.
Tähän asti olen maalannut lasten vanhoilla vesiväreillä. Nyt ostin sellaiset oikeat, mitä myydään kaupoissa nimeltä belles artes.
Puoliskon sanoin: Entiset kuvat näyttävät aivan luolamaalauksilta. (Kuvia instan puolella, niitä luolamaalauksia ja yksi uusi).
Ja kyllä Barcelonassa edelleen syö hyvin.
PS. Monet kysyvät, mitä meillä nyt saa tehdä ja ehkä surkuttelevatkin. Ei tämä nyt niin surkeaa ole. Se on surkeaa, että ei uskalla lähteä Suomeen, kun olisi moraalinen velvollisuus pitää se karanteeni ja se on surkeaa, että ihmisiä sairastuu ja monien toimeentulo on taas tauolla. Mutta. Suurin osa tapauksista on nyt oireettomia ja löydetään jäljittämällä. Sairaaloiden kapasiteetti on parempi. Ja jos tämä nyt tästä ja päästäisiin sinne kouluun sitten syksyllä.
PSS. Ja niistä kasvomaskeista, joita vastaan ymmärrettävästi pyristellään Suomessa. Ei se niin kamalas ole, edes helteellä. Vähän niinkuin turvavyö. Kun sen tärkeys ja pakollisuus on uponnut omaan tajuntaan niin ei sitä koe erityisen rajoittavana. Kun vain muistaisi ottaa sen mukaan. Hävitän kankaiset aina ja sitten käytän liian monta kertaa niitä kertakäyttöisiä, kun aina pitää taikoa se maski jostain, kun on jo ulkona.
PPPS. Se mitä rakastan täällä, kuten olen joskus aiemminkin sanonut, on, että ihmiset ovat samoja kuin ennenkin. Pelko ei leiju rannoilla, ei kaupoissa eikä ystävien kesken. Väsymystä, jonkinlaista kisauupumusta on aistittavissa, mutta esimerkiksi pelkoni liian kontrolloiduista lastenleireistä ei toteutunut vaan moneen kertaan terotettuja ohjeita noudatettiin kovin espanjalaisittain. Kuumeet mitattiin ovella, ryhmät olivat pienempiä kuin tavallisesti ja käsiä pestiin, mutta muuten meno oli niin iloista kuin täällä yleensäkin. Olen iloinen, että lapset saivat kokea sen kaiken hauskan, sillä syksystähän ei taas tiedä.
Ja vielä..Kylällämme on sattunut ja tapahtunut. Yksi aamu heräsimme ambulanssihelikopterin pärinään ja myöhemmin selvisi, että oli käynyt moottoripyöräilijälle onnettomuus. Toisena päivänä palohelikopteri pörräili kattojen (ja uima-altaiden) yllä etsien sopivaa, josta hakea vettä sammutukseen (talo paloi, kukaan ei loukkaantunut). Siinä sitten ihmettelemistä, kun tulee kotiin ja allas on enää puolillaan..
Ja lopuksi..
Jään elokuuksi lomalle kaikesta sosiaalisesta mediasta ja blogista. Palataan syyskuussa!
Mare ja murut Barcelonassa 