Nainen menneisyydestä

Liityin instagramiin muutama kuukausi sitten, koska kaikki ovat siellä, lähikaupasta naapuriin.

Vieläkin olen ihan, että mitä mitä mitä. Lapseni kaverin äidillä on yli kymmenentuhatta seuraajaa. Hyvänen aika, olen melkein sukua julkkikselle! Toinen rouva, joka vaikuttaa väsähtäneen lastensa ja itsensä hoitoon,- ja luo minuun pisteliäitä silmäyksiä, kun reippailen ohi ylämäessä ja jumppatunnilla- onkin tuhansia seuraajia omaava suosittu hyvinvointi-valmentaja. Kahvithan siinä tuli syliin.

Tämähän on kuin tietokonepelit aikoinaan: Valitaan haluttu hahmo, puetaan sille halutut vaatteet ja ominaisuudet. Netissä voi olla ihan jotain muuta!

Tai sitten sitä samaa. Minä istun ja minä makaan, minä edestä ja takaa. Eikä siinäkään mitään, onhan ihminen kaunis ja varsinkin tuttujen tai ystävien kuvia katsellessa on kuin olisi siinä itse ja monet ovat niin kauniita kuvissa, että en ymmärrä, että miten he siinä onnistuvat. Ja kun näkee jonkun naaman tarpeeksi monta kertaa, se on ihan kuin tunnettaisiin.

Silti olen hieman hukassa. Muistan, kun katselin lapsena itseäni peilistä ja mummi tokaisi, että turhamaisuus on rumaa.  Luin kaikki tyttökirjat, joissa riuduttiin, uhrauduttiin ja oltiin luonnonkauniita, vaikka ei oltu kauniita eikä se ollut tärkeää se kauneus vaan tärkeää oli vain löytää Se oikea ja sisäinen kauneus.

Puolisko sanoo, että olen jämähtänyt 10-luvulle. Eikä hän puhu nyt 2010-luvusta vaan 1910-luvusta. Olen syntynyt väärälle vuosisadalle. Ja kun tarkastelen itseäni (no sehän on oikein nykyaikaista, se itsensä tarkastelu ja sitä teen yhtä huolella kuin muutkin aikalaiseni, olenhan perustanut kokonaisen blogin itselleni, se jos turhamaista, jos mikä) niin minussa on hieman viitteitä vanhanaikaisuudesta. Esimerkiksi kun löydän jotain uutta niin se on jo auttamattoman vanhaa.

Se alkoi jo lapsena.

Sen siitä saa, kun viettää aikaa yksikseen menneissä ajoissa. Hämähäkki kutoo verkkojaan ja naama kalpenee.

Aloin kuunnella Queenia, kun Freddie oli jo kuollut. Puhumattakaan sitten kuinka myöhässä olin sen toisen Herran kanssa, jonka seuraamisesta tuli ammattini. Yhtään uutta instakuvaa ei ole tippunut 2000 vuoteen.

Ja nyt, tämän Koronahissuttelun aikana olen alkanut maalata ja soittaa pianoa. Aivan sopivia harrastuksia naiselle, jolla on pitkät helmat ja jonka lempikirjailijoita ovat kauan sitten kuolleet venäläiset.

Klassisen musiikin kasvattina en osaa soittaa ilman nuotteja, joten onneksi pianon päällä on Toivelaulukirja vuodelta ennen Berliinin muurin sortumista. Milloin sinä ystäväni internetin tuolla puolen olet nukahtanut korvassasi roikkuessa ikivihreä ”jo muuttohaukka matkaan käy, kiikki-kii,kiikki-kii”

Eli ehkä olen vain syntynyt väärään aikaan.

Moni suosittu bloggaaja laittaa itsestään blogin keskelle kuvasarjan. Ja koska minäkin haluan  olla suosittu bloggaaja, olen koettanut laittaa selfieitä, mutta eihän siitä mitään tule. (Niin, luit oikein, haluaisin olla suosittu bloggaaja. Olen tajunnut, että jos haluan kirjoittaa ammatikseni niin olisi tietysti suotavaa, että mahdollisimman monet ihmiset tahtoisivat lukea juttujani. Siksi siis toivon, että mahdollisimman moni lukisi blogiani. Ajattele, uskalsin sanoa sen ääneen, vaikka olen suomalainen. Hyvä minä.)

Eihän tätä voi laittaa, rypyt näkyy ja näytän siltä, kun olisin saanut just panadolin suppona

Jos ne tietäis, että otin tän rantaravintolan vessassa.. Tai kai sen näkee 😀

Tässä tunnetuksi blogistiksi-projektissa, joka on vielä vauvaiässä eikä siis konttaa, sillä aluksi oman elämän jakaminen hieman hirvitti ja halusin pitää matalaa profiilia. Mutta kun kukaan ei ole vielä purrut niin ja rohkeus kasvaa illan edetessä niin.. Ja toiseksi: Olen auttamattoman vanhanaikainen. Jos kirjoitan hyvin niin ei tarvita mitään muuta. Joo joo.

Olen uskonut tarinaan, jota meille syötetään. Tiedättehän sen sadun Tuhkimosta? Se elää vieläkin.

Huippumalli, jonka ainoa kauneusrutiini on kasvojenpesu  (paitsi, kun hänen on ihan pakko kertoa, mikä on se tuote mitä ilman hän ei ikinä lähde minnekään-kaupallinen yhteistyö) löydetään kadulta sattumalta juuri kun hän on valmistelemassa filosofian esseetä puistonpenkillä. Laulajan sisko lataa laulajan kotikutoisen esityksen internettiin ja lahjakkuus löydetään sattumalta ja internet räjähtää, kustantajat julkaisevat vain parhaat käsikirjoitukset eikä koskaan ikinä huonoja, keskeneräisiä, myyviä skandaalihöttöjä tai jätä julkaisematta hyviä ja kun he löytävät hyvän, he heti soittavat hälle ja kaikki on täydellistä.

Kukaan ei tunne ketään tai jos tuntee niin sillä ei ole mitään merkitystä tietenkään eikä kukaan tee lainkaan työtä tullakseen suosituksi, koska eihän suosittuna oleminen ole tärkeää, se opetetaan jo rippikoulussa, niin minäkin opetan. Eihän se ole tärkeää.

Mutta toisaalta. Se, että saa äänensä kuuluviin, voi luoda ja olla osa yhteisöä, se on tärkeää. Ja jotta omalla tekemisellä on jotakin painoarvoa, täytyy sillä olla myös yleisöä. Eli ehkä se suosio itsessään ei ole tärkeää vähän niinkuin ei rahakaan, mutta ilman niitä pirulaisia voi jäädä ilman resursseja ja verkostoja, puheenvuoroa, kuulijoita. Ja kuulluksihan me haluamme tulla.  Ja jos haluaa olla rakentamassa ja vaikuttamassa siihen millaisessa maailmassa elämme, ei voi jäädä omaan koppiin toivomaan, että joku kuulisi vienon piipityksen ja tulisi hakemaan. Ja kai se elämän tarkoitus on siinä, että puolustaa niitä asioita, joita pitää tärkeänä ja tuo sen oman olkensa kekoon. Sen voi tehdä vaikka kirjoittamalla.

Silti suosion toivominen on jonkinlainen tabu. Aivan kuin kaikki suositut vaikuttajat, olisivat niin, että ”ohhoh, ihan sattumalta tässä kävi näin, itselleni minä vain, mutta onhan se kiva, että”..

Aivankuten se, että haluaa olla kaunis. Ja siihen koloon iskevät monenlaiset rahanimijät, jotka naamioituvat auttajiksi. Et tietystikään tee tätä ulkonäön vuoksi.  Sisäinen kauneus on tärkeintä. Kauneusklinikat auttavat meitä tulemaan enemmän siksi kuka olet. Että itsevarmuus voisi kukoistaa. Ja ulkonäkö ei häiritsisi. Eihän suomalainen varsinkaan halua häiritä. Herranen aika. Siksi sana häirintä pujahtaa kauneuskirurgin kielenkärkeen. Ei puhuta siitä, että tämä on toiselle kauneutta ja toiselle bisnes. Itseä varten. Kehykset sille tärkeimmälle, sisäiselle. Siksi valitaan oikein kauniit kehykset.

Mitä täti tuijottaa?

 

Ajoittain yritän, otan selfien. Mutta syy, että en julkaise sitä ei loppujen ole turhamaisuuteni puute vaan nimenomaan se turhamaisuuteni. Olen sairaan huono selfien ottaja ja kuvissa minulla on auttamatta liian iso nenä, otsa rypyssä tai erikokoiset silmät. Ehkä teen niinkuin ennen ajan turhmamaiset ihmisolennot. Kirjoitan autofiktion tai maalaan oman naamataulun. Nimikin kirjalle olisi jo: ”Katse peräpeiliin -nainen menneisyydestä.” Lukisitko 😉 ?

PS. Kun kävelen pimeällä kadulla niin aika ajoin vilkaisen olkani yli, että joku ei seuraa minua. Siksi on niin outoa pyytää ihmisiä seuraamaan minua. Ehkä se juttu on siinä, että kun seuraajia on tarpeeksi monta niin siitä lähtee se outouselementti? Ja johan sen aloitti itse Jeesus sanomalla, että seuraa minua! Tämänkin sai iskulauseeksi taas miljoonille ihmisille vielä aikojen takaa, vaikka ei ole edes instassa.

PPS. Jos tahdot seurata minua etkä vielä seuraa niin löydät blogini myös blogit.fi että bloglovin-palvelusta. Instassa olen nimellä reijaelinav, kirjoitan katalaaniksi, mutta teksit ovat aina myös suomeksi katalaaninkielisen tekstin jälkeen.

Mahtista, kun olet mukana. Olen huono kiittämään. Mutta kyllähän se on aivan loistavaa, että sinä olet, että tulet lukemaan ja antamaan aikaa ajatuksilleni ja monesti jätät kommentinkin. Kiitos, että arvostat ajatuksiani tai ne naurattaa tai ärsyttää. Toivon myös, että ne häiritsevät aivan kuten otsallani oleva sibeliusryppy, jota en koskaan ikinä anna kenenkään ”korjata.”

Arvostan, että olet mukana. Koska oikeasti hauskinta on vuoropuhelu, minulle tämän tekstin luominen itsessään ja kun tiedän, että ei se ole vain minulle.  En minä vain itseäni varten jaksaisi punnita ja hioa sanojani. Kyllähän se juttu on se yhteys, että sinä kommentoit ja minä kommentoin ja sinä kirjoitat ja jaamme ajatuksia ja kaikki on ehkä hiukan kirkkaampaa hetken.

Syksyyn mennessä uudistan tämän blogini lällärinvaaleanpunaisen ilmeen (vaikka vaaleanpunainen saikin muutamia kannatusääniä :D) ja teen tämän lukijaystävällisemmäksi ja lisään ne seurantanappulat ja vinkulat ynnä muut. Lupaan, että sisältö pysyy yhtä sekavana kuin ennenkin, että minulla ei ole mitään linjaa eikä rotia tulevaisuudessakaan. Että yhtenä päivänä yliliikutan, ja toisena päivänä ollaan oman navan ulkopuolella elämässä ja sitten taas itsessäni, koska olen ihminen, en ole romanttinen elokuva tai pelkkä poskipää. Mukaan mahtuu kaikenlaisia tyylilajeja ja ajatuksia ja ne vielä muuttuvat roikaleet ajanmyötä.

Ajoittain yritän suunnitella blogiani. Mutta lopputulos on vain torsoja sanatorneja. Sillä blogini on oikeastaan se, mitä blogi tarkoittaa, päiväkirja. Ja kun kirjoitan, selkenevät omat ajatukseni ja lopulta teen sitä kuitenkin niinkuin niitä vatsalihasliikkeitä ja kulmiennyppimisiä. Itseäni varten :D.

Mutta eipäs se haittaa, jos säkin tykkäät, pus pus 😉 !

PS. Muu Maa Mandariini-blogisti vinkkasi viime tekstiini, että kertoisin miten kävi miehen kanssa, joka pyysi meiltä töitä. Otin hänet töihin, meillä on kaikenlaista korjattavaa, raivattavaa ja leikattavaa ja kaiken hän on tehnyt huolella ja hyvin. Eli jos asut tässä kulmilla ja tarvitset apumiestä niin laita viestiä niin välitän numeron :).

PPS. Vaikka Kataloniassa tartuntaluvut huitelevat niin aika leppoisaa on meno kaupungin ja pesäkkeiden ulkopuolella. Silti surettaa tietty, kun tänne ei uskalla läheiset varata lippuja, koska huomisesta ei tiedä. Oma matka Suomeen on myös vielä mallia ”Kattellaan”, kun ei se viruksen tuliaisina tuominen eikä karanteeni kumpikaan oikein innosta.

PPPS. En halua olla suosittu millä hinnalla hyvänsä, vaan haluan, että minulla on kanava, johon kirjoittaa, jolla vaikuttaa, antaa ajatuksia, jos ne sitten lopulta ovat epäsuosittuja niin eipä siinä sitten mitään, on periaatteita, joista en luovu. Silti kuulen mielelläni ajatuksia, ideoita, toiveita, kritiikkiä, mitä tahansa. Kirjoita vain, olen kuullolla, kuin Frasier aikoinaan.

Advertisement