Kiittämätön itkupilli

Espanja on edelleen poikkeustilassa, Barcelona on vasta vaiheessa yksi (monet muut jo vaiheessa 2 tai 3), mutta elämä alkaa pikkuhiljaa palautua rannoille, terasseille ja ihmisten mieliin. Vielä ei voi rynnätä kaupungille ja halata ystävää, mutta poliisiauton näkeminen ei enää nostata sellaista ”piiloudu tai juokse” reaktiota kuin vielä reilu viikko sitten, kun hengasimme äitiporukkana poliisin sulkemalla kentällä, lapset juoksivat leikeissään ilman minkäänlaisia turvarajoja ja kaikenlainen porukassa oleminenkin oli kielletty.

Poliisi ei kiertele enää yhtä aktiivisesti ja jos kiertelee ei puutu eikä terasseilla oikein mistään huomaa sitä, että vajaatäytöllä mennään.

Olen saanut puoliskolleni erilaisia ”mä haluan muutakin elämää kuin tän perheen ja keittiön siivouksen”-kohtauksia noin joka ilta ja hän, kun on aivan ihana ihminen, on joka ilta sen kuunnellut ja sanonut sen ainoan, mitä oikeastaan voi sanoa.

”Mä ymmärrän, toivottavasti se pian järjestyy, sä jaksat ihan tosi hienosti.”

Tempoilen, kun ihot likistyvät toisiaan vasten.

Voisitteko te kaikki mennä hetkeksi ulos tai jonnekin?

Olen kaivannut sitä, että voisin jutella jonkun toisen aikuisen kanssa, kun oman puoliskon, jonka kanssa meillä riittää kyllä aina juttua niin että ei suunvuoroa saada, mutta jonkinlainen omituinen minuudensekoittumisen ja lientymisen kokemus on olla koko ajan samojen ihmisten kanssa, joka kai huipentuu siihen, että  lopulta nukumme kaikki yhtenä kasana sängyssä ja minulla on keskellä olijana aivan tukalan kuuma ja herään hikisenä ja yritän livahtaa juomaan niin, että en herätä ympärilläni möyrivää organismia, mutta turhaan, kun yksi lonkero värähtää, vapisevat pian ne kaikki.

Olen etsinyt lapsille leirejä, kavereita, hoitopaikkoja ja järjestelyitä, jotta vihdoin pääsisin olemaan muutakin kuin myyttinen äitiolento ja nyt kun se on jo melkein siinä huomaan alkavani taas itkemään.

Yksitoista viikkoa yhdessä ilman aikatauluja koko ajan yhdessä. Yksitoista viikkoa herätys, jossa pisamanenäinen kolmevuotias tulee sentin päähän kasvoistani ja sanoo:

”Äiti herää, nyt on päivä, minun on nääkä”.

Vaikka olen kironnut lasten alituista nälkää, vaatekasoja, mikä tämä on?-ihmettelyä sekä loputtomia keskusteluita, jotka alkavat: ”äiti,äiti, äiti, äiti”  Ja minä vastaan: ”No mitä? Sano nyt vaan se asia, ei tarvitse hokea äiti.”  Tai kyllästyneemmin: ”Odota, olen vessassa.”

Miten ne voi aina kaivata, kun on vessassa?

Ja nyt kun kaikki järjestyy taas ehkä ja puolisko palaa toimistolle ja työmatkoille ja lapset menevät ekologisiin, taiteellisiin ja ehdottoman vastuullisesti korona-tartuntojen estämiseen varustautuneisiin (päivä)leireihin, minä huomaan itkeväni taas.

Minun pieni kolmivuotiaani, joka ei enää kohta ole edes kolme, jonka puhe on vielä hassunkulmikasta ja jonka mielestä äiti on loppumattoman hyvä  yliluonnollinen olento ja kipua lievittävämpi kuin paracetamol, minun pieni täydellinen poikani, jonka iho on samettia huulieni alla, minun pieni tähtisilmäni, ei kohta ole tässä joka hetki vaan myös jossakin korvieni ja silmieni ulottumattomissa vailla äidin läsnäolon tuomaa kosmista suojaa.

Minun kahdeksanvuotiaani, joka luo paperille kuvaksi hämmästyttävällä terävyydellä niin surun kuin taivaan. Minun kahdeksanvuotiaani, joka tahtoo tekokynnet ja askartelee ne pahvista ja teipistä tai muovailuvahasta. Kahdeksanvuotiaani, joka imee alitajuntani sopukat hellittämättömällä katseellaan, kuuntelee musiikkini, kähveltää korkokenkäni ja sekoittaa kasvovoiteeseeni moussesaippuaa. Hän ei kohta ole enää tässä vaan sukeltamassa maailmaan, jossa minä olen vain laveeraus sen kaiken päällä, jonka hän on itse piirtänyt ja sommitellut.

Lapset, ne avaavat jokaisen lipaston, jokaisen oven, löytävät sen minkä luulit jääneen edelliseen kotiin muuton yhteydessä. Ne kuuntelevat jokaisen sanan ja tallentavat jokaisen ilmeen. Ne sotkevat sen, minkä järjestit kauniisiin rasioihin ja sanoit, että näin on hyvä. Ne syntyvät ja sanovat, minä olen rakkaus, minä. Rakkaus on siinä, kun rakastat minua. 

Etkä sinä voi sanoa muuta kuin, että en ole tuntenut näin ennen ja silti tämä tunne on koko ajan ollut minussa. Ne tallovat sinut pienten jalkojensa alle ja kasvaessaan yhä isompiin jalkohin niihin jalkoihin, jotka venähtävät uskomattomiin mittoihin teini-ikäisenä niin, että koko ajan on ostettava kenkiä ja sitten ne lähtevät ja vievät räpylänsä paikkoihin, jonne et haluaisi. Ja kun he ovat menneet vaikka sanoit ei, sinä puhut siitä, kun he talloivat ja sinun äänessäsi on rakkautta, kun se miten he talloivat sai sinutkin kasvamaan ja näkemään maailman ja heidät ja itsesi uudella tavalla.

Olenhan tehnyt tämän kaiken ennenkin. Se kai tässä on niin erikoista. Kun aloitin olemaan puoliskoni kanssa, olivat hänen lapsensa kutakuinkin kuin nämä nyt. Ja he saivat minut jättämään niin paljon pois, että voisin rakastaa heitä ja tein heille elämääni ison tilan ja pyysin: Tulkaa sisään ja niin yksinkertaista oli heidän syntymänsä minussa.

Nyt he ovat jo aikuisia, vanhempia kuin minä silloin, kun astuin heidän elämään ja tässä olen uudestaan samanikäisten lasten kanssa ja on kuin silmänräpäys, kun hekin ovat aikuisia. Ja todellakin sen tajuan, vaikka en silti usko.

Onko rakkaus erilaista omiin biologisiin lapsiin kuin niihin, jotka tulivat elämääni kurkkien kaappien takaa hihitellen?

Ei se ole. Ei se ole minulle. Monet muut asiat ovat erilaisia, mutta ei se rakkaus ole erilaista. Siitä on vain katkaistu nauha siitä alusta, kun kaikki alkoi. Tilalla haikeus ja sivussa seisominen, kun ei ollut siinä paikalla. Suhteesta puuttuu se syvin itsensä katsominen toisessa, ehkä jokin narsismi, vain salassa voin sanoa tai puoliskolle, katso, minä autoin tuossa, tuo on minua.  Se mitä äitinä voi huutaa katoilta kuiskataan äitipuolena ovenraosta. En voi koskaan vaatia,- olenhan äitisi- voin ottaa vastaan vain sen, mikä minulle annetaan ja paljon olen heiltä saanut.  Ei se ole niin erilaista, kun rakastaa.

Kun nyt palaamme vähitellen tästä eristyksestä elämään niin kyyneleet vierivät poskillani ja minun tekisi mieli ravistella itseäni ja sanoa:

”Tajuatko kuinka paljon olet elämässäsi saanut?”

En tajua, en pysty sitä ymmärtämään. Kurotan sen kaiken yli johonkin toiseen, sellaiseen, mitä minulla juuri silloin ei ole. Mutta pienen hetken aavistan. Tulen kaipaamaan vielä näitäkin hetkiä. Sanon jonain päivänä puoliskolleni, kun olimme nuoria! Sitä kun he kiipesivät päälleni ja sanoivat äiti, äiti, äiti, äiti ja luin kännykästäni mitä Sanchez on sanonut.

Ja mitä enemmän on ihmisiä, joita rakastaa, sitä enemmän on haikeutta, kaipausta, sellaista surumielisen onnen laatikkoa, johon tahtoo tallentaa nuo hetket ja katsella niitä omassa rauhassa, kun ei siinä arjen seassa aina ymmärtänyt, kun aina oli pissahätä, jalkaan sattui ja nälkä.

 

PS. Barcelonan edustalla on törmätty haihin. Ihmisten poissaolo saa luonnon valtaamaan tilaa. Tämän ystäväni kertoi minulle, kun juoksulenkin päätteeksi olimme hypänneet mereen uimaan. Onneksi en ole nähnyt tappajahai-elokuvia.

PPS. Termi sakkolenkki sai uuden merkityksen, kun hiki virraten juoksin vuoren rinnettä alas ja kello oli jo 10.08. Eihän espanjalaiset ole tarkkoja kellonajoista, mutta suomalaisena takaraivossa tykyttää urheiluaika on päättynyt klo 10, sinun pitäisi olla jo kotona

PPS. Tämän jutun kuva on yksityiskohta maalauksesta, jonka tein tämän eristyksen aikana. Tiedättekö sen tunteen, kun on maalannut jotakin ja on tyytyväinen siihen ja sitten kuitenkin päättää korjata vielä myöhemmin jotain yksityiskohtaa ja se leviää ja lopulta päättyy korjaamaan vielä toista ja toista ja lopulta koko maalaus lentää

20200426_180427

roskikseen? Alunperin kuvan nainen itki, koska oli pitkä perjantai, mutta ehkä hän vain tiesi, miten kaikki päättyy hänen kohdallaan. Ihan loppujen lopuksi, minä uskon onnellisiin loppuihin. Niihin, jotka ovat tämän ajan takana, mutta se onkin sitten toinen tarina.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s