Laita viestiä, kun olet kotona

Kun kaksi vuotta sitten Katalonian poliittinen jännittyneisyys puhkesi näkyväksi, tankkasin auton, ostin kaapit täyteen ruokaa ja katsoin huolestuneena ikkunasta. Suomalaiselle poliittinen kaaos on yhtä hämmentävää kuin hellepäivä lokakuussa. Kun ihmiset jatkoivat arkisia askareistaan, kulkivat mielenosoituksessa näpytellen kännyköitään, jäi hälytystila pois. Nyt kahden vuoden jälkeen poliittinen tilanne on edelleen tulehtunut.

Ystäväni istuu kahvilan tuoliin ja vaihdamme normaalit kohteliaisuudet. Sitten hän sanoo: ”Tuomiot ovat juuri tulleet, lähtiessäni näin televisiosta.” Hän suree vankilassa istuvien tulevaisuutta. ”Vähän yli 40 vuotias ja 13 vuotta vankilassa. Ja hän on niin hyvä ihminen.” Istun hiljaa ja hymisen myötätuntoisesti. Näen Katalonian kriisin ulkopuolisena enkä ole varauksettomasti kummankaan puolella, mutta tiedän myös tietäväni liian vähän, jotta haluaisin avata suuni ja ottaa kantaa. ”Varmasti tulee mielenosoituksia.” Hän huokaisee. Samassa näemme ulkona poliisin ohjaavan reilun 40 hengen joukkoa. Kas, tuttuja kasvoja kielikurssilta, liikuntasalilta, kylältä. ”Tahdotko mennä?” Kysyn ystävältäni. ”Ei, ei minun tarvitse.” Hän vastaa. Siirrymme puhumaan muista aiheista.

Koulusta tulee ilmoitus lakosta ja minimipalveluista. Eri ryhmissä kysellään kuka vie lapsen koulun ja kuka ei. Sävy on neutraali. Toisessa ryhmässä jaetaan tietoa tiekatkoista.  Barcelonan kiertävä moottoritie matelee. Poliisien panssariautoja menee ohi pitkässä letkassa. Häkeissä istuu poliiseja, lienevät tulleet muualta Espanjasta. Espanja vastaa katalaanien katkeruuteen taas  jo aiemmin huonoksi todetulla keinolla: Voimalla.

Suurlakkoa edeltävänä juttelemme niitä näitä ystävien ja tuttujen kanssa. Kieli tulee ulkomaalaisen kanssa usein puheeksi ja joudun usein selittämään miksi osaan katalaania. ”Vieläkin jotkut katalaanit puhuvat minulle espanjaa vaikka jatkan katalaaniksi” sanon ja naurahdan. Eräs jatkaa siihen: ”Minun on vaikea puhua katalaania, kun toinen jatkaa espanjaksi. Yksi päivä katalonialaisesta yrityksestä soitettiin ja työntekijä vastasi, että hän ei osaa katalaania. Vastasin: sitten sinulla on ongelma. Soitat minulle Barcelonasta etkä osaa katalaania.”

Hämmennyn, mutta koska olemme porukassa niin kukaan ei huomaa. Kieli on valtaa ja täällä on pitkään hallittu espanjankielellä. Silti mietin onko kaiken sen arvoista tehdä se nyt toisin päin? Työntekijät ympäri maata ja rajojen ulkopuolelta kelpaavat moniin töihin, monet niihin likaisimpiin ja niihin, jossa ei ole sopimusta eikä turvaa. Voiko monikansallista avointa maata rakentaa kansallisaatteen varaan?

Suurlakon aamuna menen treeneihin. Ikkunasta näemme ihmisten marssivan valtatietä pitkin. ”Ei minua tuo muuten häiritse” eräs katalaani toteaa. ”Mutta jo toisen kerran olen menettänyt teatteriliput näiden lakkojen vuoksi. Eikä mitään saa takaisin”, hän huokaa. Illalla kysyn toiselta ystävältäni miten hän jaksaa.

”Tämä viikko on ollut raskas. Suljen vain television, en jaksa tietää.”

”Eivätkö lapset olleet koulussa tänään?” Sanoo Espanjan yhtenäisyyttä kannattava äiti. ”Me emme halua tukea lakkoa ja lapset olivat koulussa.”

Minä jätin viemättä käytännön syistä. On turha viedä lapsia säilytettäväksi, vähäisen henkilökunnan hoiviin, kun varsinaista opetusta ei ole.

Aamulla ennen treenejä käyn valtatien laidalla kuvaamassa marssia, joka on alkanut jo aikaisemmin Gironasta. Rytmikkäät rummut, jotka pärisevät juhlissa tuovat juhlavan, uhkaavan kaiun marssiin. Ilmassa on juhlan tuntua. Sydämen syke kiihtyy. Mies huutaa ohi ajaville poliiseille. Mikä joukko, tuhansia ja tuhansia ihmisiä lähestyy. Kansanliike tarjoaa voimakkaan tunnekokemuksen. Osa minustakin tahtoisi liittyä marssiin. Kuinka syvälle ihmiseen on rakennettu tahto taistella yhdessä suuremman asian vuoksi. Mutta onko asia sellainen, että kannattaisi taistella?  Nationalismi, oma kieli, hajoava Eurooppa. Katalonialaisia on sorrettu, mutta sorretaanko enää?  Ja jos sorretaan auttaako uuden valtion luominen uusine valtataisteluineen, sopimisineen vieressä olevan Espanjan kanssa, johon välit olisivat hajonneet? Mielessäni väikkyy Suomen verinen sisällissota itsenäistymisen jälkeen.  Sammutan kameran ja menen treeneihin. ”Hyväksi terveydelle”, kommentoivat kanssatreenaajat, kun he katsovat salin ikkunasta valuvaa ihmisjoukkoa. Barcelonaan on vielä yli 10 kilometrin kävely.

Illalla katson viestit. ”Miten Barcelonassa menee?” Joku kysyy yhdessä lukuisista ryhmistä.

”Täällä on täysi sota.”  Yksi kirjoittaa.

He kirjoittavat pakettiautoja juosten pakenevasta väkijoukosta, että ihmiset sytyttävät autoja palamaan, pelosta.

”Laita viestiä, kun olet kotona.”

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s