Suomalaista, tositarkoituksella

”Sari” kuulen pilatesohjaajan sanovan ja sitten antavan tälle ohjeita espanjaksi. Värähdän ja käännyn katsomaan naista. Hänellä on ruskeat silmät, mutta muuten piirteissä on jotakin pohjoismaalaista. Hänkin taitaa olla suomalainen. Nielaisen. Taidan mennä jututtamaan häntä tunnin jälkeen. Kysyisinkö heti suomeksi?

Terveyskeskuksen labrajonossa on nainen, jolla on vaaleaksi värjätyt hiukset ja joka hymyilee meille paljon. Puhun suomea lapsille ja hän katsoo merkitsevästi. Sisälläni läikähtää, taitaa olla myös suomalainen, mikä hauska sattuma!

Kun asuin Suomessa, tahdoin ulkomaan lomalla upota vieraiden ihmisten virtaan. En tahtonut olla suomalaisreservaatissa enkä kaivannut turistikohteissa rihkamamyyjän huomioita.

”Hei hei Suomi, Kimi räikkönen! Mita kuuluu?” Käännyin vaivautuneena pois. Paluulennolle tullessa tunsin suomalaiset jo kaukaa: Eksynyt katse ja valkea iho, siellä he seisoivat peräkkäin odottaen paikkaa lentokoneesta, vaikka tiskillä ei ollut ketään. Viivyttelin. En tahtonut olla osa tätä joukkoa vaan vielä hetken ulkomailla. (Kovin suomalainen tunne varmasti tämäkin).

Kun muutimme tapasin useampia suomalaisia, tositarkoituksella, sen enempää miettimättä. Se kaikki kävi liian nopeasti. Ei siitä mitään tullut. En ollut valmis sitten kuitenkaan tarttumaan yhteisen kieli-ja kulttuuriperimän perusteella. Eihän mikään ystävyys aikuisuuden jälkeen ollut alkanut ensi näkemältä ilman yhteistä tilaa, jossa katsella syrjäsilmällä, jutustella kevyesti ja sitten vähitellen syventyä yhteen.

Kun ihmiset ympärillä raportoivat tuntevansa jonkun suomalaisen niin hymyilin väkinäisesti. Enhän Suomen kaduillakaan kävellessä mennyt kahville jokaisen vastaantulijan kanssa vain siksi, että olimme suomalaisia.

Mutta nyt. Olen alkanut kaivata suomalaista tähän arkeeni. Jotakuta, joka kävisi samalla salilla, veisi lapsensa samaan kouluun tai hengaisi yhdessä puiston reunalla. Ettei aina tarvitsisi miettiä, että miten se sanotaan. Heittää jotakin pientä ilmoille. Sillä minulle vaikeimpia ovat juuri heitot. Pitkät keskustelut menevät, mutta huikkaukset ohimennen, jotka eivät ole aivan vakiojuttuja, usein en saa mitään selvää.

Että voisi tuntea yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta ja vaihtaa sellaisia tyhjänpäiväisiäkin ajatuksia mitä tulee mieleen, kun hiki virtaa enenkuin on liikuttu mihinkään, koska täällä on niin kuuma. Asia, jota en uskonut ulkomailla koskaan kaipaavani. Kaipaan suomalaista tuttua pyörimään lähiympyryöihin. Jotakuta jolle huutaa moi, mitä kuuluu ja vaihtaa pari sanaa suomeksi. Kadehdin brittejä ja venäläisiä, joita meidänkin kylällä on useampi. Tai saksalaisia, joita on Barcelonassa niin paljon, että heillä on oma kirkko ja messu joka sunnuntai!

No entä Sari? Menin tunnin jälkeen hänen luokseen ja kysyin ”Anteeksi, mikä sinun nimesi on?”

”Sandra” hän vastasi ja tunsin pettymyksen valahtavan sisälläni. Ei yhteistä, ei yhteyttä. ”Ai, kuulin väärin, että nimesi olisi niinkuin Sari, suomalainen.” sopersin enkä selitellyt enempää. Ehkä takelteleva espanjani oli riittävä selitys. Hän näytti niin espanjalaiselta hymyillessään takaisin.

Ehkä sittenkin kaipaan Suomeen. Kaipaan suomalaisia. Suomenkieltä, viileitä kelejä (tiedän, että nyt siellä on yhtä lämmin kuin täällä, mutta tuskin enää sitten, kun tulemme). Hieman kaduttaa, kun tuleva Suomi-loma on niin lyhyt. Olisi sittenkin pitänyt olla vaikka kuukausi. Ensimmäistä kertaa nimittäin kaipaisin rakkaiden näkemisen lisäksi ihan vain hengailua Suomessa. Mökkilomaa.

Mutta vaikka Suomi on kotimaa niin koti on nyt Espanjassa. Suomeen matkustamiseenkin liittyy lomastressiä, rahanmenoa, ristiriitaisia toiveita ja matkalaukkuelämää. Sekä lapsi, joka muutenkin nukkuu huonosti, saati sitten matkalla.

Ps. Mihin paikalliset menevät lomalla? No, Suomeen tietysti! Olen jo useammalle saanut selittää mitä Suomessa kannattaa etsiä. Yhdet tutut viestittivät Suomesta: ”Mahtava maa! Muutamme eläkeläisinä sitten Suomeen ja opettelemme suomenkielen!” ja

”Yksi kysymys: Miten ihmeessä te nukutte kesäöinä ilman ikkunaluukkuja (tai metalliverhoja, en tiedä miksi suomeksi kutsutaan näitä metallisia/puisia ikkunansulkijoita-apua! suomenkieli alkaa ruostua!) täällä on niin valoisaa, niin outoa!!”

Monet tosin ohittavat minun rakkauteni Helsingin ja suuntaavat luontoon itä-Suomeen tai Lappiin. Tekisi mieleni sanoa, menkää Helsinkiin, siellä on vaikka mitä!

Alan jo ymmärtää mitä ulkomaalaiset näkevät Suomessa. Minäkin näen sen ja juuri sitä kaipaan. Vehreys, vilpoisuus, tyhjyys ja ne metsät ja järvet. Joulupukkia en sentään ikävöi, mutta muuten kyllä menee Suomi-klisee osastolle. Taidan tällä kertaa ostaa tuliaisiksi poronnahkatossut ja fazerin sinisen, ihan vain itselleni.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s