Suloinen tottumus, tervetuloa!

Tänään havahduin uuteen tilaani, kun iskin käsijarrun mäkilähtöä varten tyynesti mäessä, jonka jyrkkyys lähenteli seinää. Havahduin, että vähitellen se on tapahtunut, jota kovasti odotin. Yhä harvemmin olen ihan pihalla. Alan tottua välimatkaan, kulttuuriin. Muistamaan juhlat, tavat ja kaupankassan. Etelä-Amerikka ei ole enää se erikoisenmuotoinen Afrikka, josta tulee jalkapallomestareita ja kahvia vaan valtavan suuri paikka, jonka yhdestä maasta on kotoisin kaverini ja toisesta lapseni luokkatoverin äiti, kolmannesta vietustoverini kielikurssilla. Se näyttää olevan lähempänä kuin ennen ja maat ovat saaneet nimiä, rajoja ja ominaisuuksia. Ihmiset näyttävät tutuilta enkä enää tuijota suu auki sanattomana, kun joku puhuttelee minua. Tai myönnän, että teen sitäkin, mutta en enää kielien vuoksi vaan siksi, että joku tutun näköinen muistaa minut, mutta minä en häntä ja olen hämilläni, koska en kehtaa kysyä, että anteeksi mistä me tunnetaan.

Opettaja ei enää pyydä englanninopettajaa tulkitsi, kun on aika keskustella. Ihmiset eivät näytä erityisen ruskettuneilta.

Viime vuonna tähän aikaan odotin läheisten vierailuja ja kesää niin, että sydämestä kipristi. Odotan nytkin, mutta kaikessa rauhassa. En tiedä paljonko täällä on lämmintä, sillä yleensä on aika kiva sää. Olen hyväksynyt, että sydänystävät ja osa rakkaista on saatavilla vain väliajoin ja silloin perhepakkauksessa niin, että tulee suloisen pöhnäinen ähky. Sillä välin olen tehnyt oloni riittävän kotoisaksi.

Täällä on sävyjä, persoonia, epäkohtia ja niitä asioita, jotka on paremmin. En enää mieti kirjoittamista vain selviytymisestäni vaan myös  laajenemista  teemoista. Mutta niihin palaan, kun olen ehtinyt peilailla ajatuksiani paikallisen ystäväni kanssa.

Myös muruseni kulkee jo sujuvasti kahden kulttuurin kengillä. Ystävät, ne rakkaimmat, lienevät vielä Suomessa, mutta täälläkin on jo useampi. Ihan pienimmällä ja suurimmalla ei mitään kriisiä koskaan ollutkaan.IMG_20180304_183934213.jpg

Kaikkeen tottuu ja se onkin hyvä muistutus siitä, että kun asiat on suhteellisen hyvin, on oma onnellisuus ja hyvinvointi paljolti kiinni omasta tavasta katsoa maailmaa. Sisäinen maailma värittää maisemat niin Suomessa kuin ulkomailla. Kun vaihtaa työtä, kaupunkia, maata tai mitä ikinä, sitä kuorii samalla omaa sisimpäänsä. Huuhtelee esiin ne helmet ja kivet, joita kutsui olosuhteiksi.

Ihan itse ne tänne kannoin. Vieläkö kannan mukana, teetänkö korun kaulaan vai laskenko menemään? Voi oppia tuntemaan itsensä kivi kiveltä paremmin tai haalia uusia, jotka sitten kasaa helmien ja kipujen suojaksi, jottei kukaan koskaan niitä näe. Varsinkaan itse.

Uusiakin voi löytää. Minä ja muruseni olemme saaneet uudenlaista rohkeutta. Esimerkiksi avata suu ja alkaa puhua, tietämättä tarkalleen mitä sanoo.

Hups, se taito minulla taisi ollakin jo Suomessa! (Ja tähän sitten monta kyynelsilmissä nauruun räjähtävää hymiöitä niinkuin paikallinen tapa on).

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s