Luopumista

On se aika vuodesta, kun Suomessa olin kaikkein uupunein. Talvi on kestänyt iäisyyden ja kesään on toinen iäisyys. Nyt täälläkin on yllättäen kylmä. Aamulla oli kolme astetta. Tuntui jo ihan Suomelta. Palelsi ja ilma iholla kirvelsi. Päivällä aurinko jo lämmitti huput ja pipot niin, että ilman teki mieli viipottaa.

On se aika vuodesta, kun koittaa paaston aika. Paasto on luopumista. Luopuminen ei ole helppoa edes silloin, kun olisi yllin kyllin mistä antaa. Sellaista, jota ei edes tarvitsisi. Niinkuin vaikka nuo ylimääräiset kilot. Antaisin kyllä pois, mutta en sitten henno olla ruokkimatta. Laihdutuskuurien sanotaan epäonnistuvan, kun ihmiset keskittyvät siihen, mitä ei saa syödä. Vaikka pitäisi keskittyä siihen mitä saa.

Paastossa, pääsiäiseen valmistautumisessa jumiutuu helposti samaan. Juuttuu siihen mitä ei ole eikä saa. Vaikka paastossa on kyse kääntymisestä. Kääntymisestä itsestä kohti Jumalaa ja lähimmäisiä. Kliseistä. Mutta rakkaus on.

Tämä vuosi Espanjassa on ollut kuin pala joutomaata. Siemeniä maahan ja sitten tuskallisia kuukausia, jolloin toivoi, että edes jotkut siemenet itäisivät. Nyt jo olen saanut jotakin kasvamaan. Kielikukkasia (ah, mikä ihana sanaleikki), kaveruuksia, järjestystä, lempipaikkoja, kodin, johon moni on jalallaan astunut.

Mutta sitten on vapaus, joka tukkii päivät niin, että niillä ei tiedä mitä tekisi ja sitten ei enää teekään mitään. Lukee uutiset. Obaman muotokuvat, turvapaikanhakijat, joiden elämän stressaavuus ja ohuus tuntuu niin käsittämättömän väärältä, ja samalla sivulla ohjeet kuinka hoidan parisuhdettaterveyttäuraaonnellisuuttajavanhojanahkakenkiäjasekuinkapasiolimiesjasitennainenuupuijanythänkertookaikillemitentekeesenminkänosenjasittensomeräjähtijakolumnistikertoomitäsemerkitseejameemi.

Kyllä, Hesariakin voi lukea liikaa.

Uutena vuotena jo kerroin, että mitä kaikkea aion luvata eikä ketään kiinnostanut, (se on kaikkein aikojen vähiten luettu postaukseni), tänä paastonaikana aion kitkeä joutomaatani. Aion hoitaa huolella niitä kukkia, jotka ovat jo lähteneet kukoistukseen, mutta  netissä aion olla vähemmän. Epäilen, että siitä on tullut minulle voikukka, timotei, halpa heinä, johon tartun kävellessäni tienlaitaa, kun en tahdo kuunnella hiljaisuutta sisälläni. Se on se puska, johon piiloudun yhdessä Aatamin kanssa, Jumalan askeleet tömisevät maassa.

Ehkä jos suljen sen, huomaan olevani aika kaukana.

Kun on nuori niin kuvittelee tietävänsä mikä tekee onnelliseksi ja tavoittelee sitä. Sitten sitä kasvaa aikuiseksi ihan oikeasti ja sitten sitä ymmärtää, että muut halusivat tuota ja minäkin kuvittelin haluavani, mutta oikeasti haluankin tätä.  Kun on aikuinen niin sitä jo tietää mikä tekee onnelliseksi. Mutta ensin pitää laittaa tiskit ja sitten on hetki omaa aikaa ja se ollaan sohvalla ja sitten onkin jo aika syödä ja ei se kaikki niin erilaista ole vaikka asuisi Barcelonassa.

kädet

Ja kun on paastonaika niin muistaa, että se oma onnellisuus ei ollutkaan se ydinjuttu vaan se Kristus, joka ihan käsittämättömällä tavalla joutui vihapuheen, somemyllytyksen, ja tänäkin päivänä tapahtuvan todellisen vainon kohteeksi ja sitten käsittämättömällä, mutta järjenvastaisella tavalla todellisesti nousi sen kaiken yläpuolelle. Jotta mekin voitaisiin nousta sen kaiken yläpuolelle. Sittenkin, kun meidät on käännytetty, viimeinen selain on suljettu ja olemme kuuluvuuden ulkopuolella.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s