Se valtava ikävä

Asuessani Suomessa hyvä ystäväni ilmoitti muuttavansa ulkomaille. Olin tietysti iloinen hänen puolestaan, mutta hyvin pian tunsin itseni, myönnettävä on, myös loukkaantuneeksi. Jokin sydämessäni sanoi: En ole tarpeeksi tärkeä, että hän pysyisi Suomessa. Loukkaannuin, vaikka järjellä ja tunteellakin tiesin, että ei kuuluisi, että se oli älytöntä. Tunteet eivät kuitenkaan tottele sanoja, joten tunsin surua, sillä yhtäkkiä hän oli lähistöltä pois ja minun elämääni jäi hänen muotoisensa aukko.

Nuorena yksi monista haaveistani oli muuttaa ulkomaille. Olisin tahtonut vaihto-oppilaaksi, myöhemmin vaihto-opiskelijaksi, mutta elämä meni niin, että lähtö ei ollut mahdollista. Polte kuitenkin oli eikä se koskaan sammunut. Myöhemmin liekki syttyi minulle ja puoliskolle tämän samaisen meren rannalla vähän matkaa koilliseen (Nizzassa, ennenkuin kaivat kartan esiin). Kävelimme niillä kaduilla ja mietimme: ”Täälläkin voi elää arkea, tässäkin asuu joku, tämä on heidän lähirantansa!” Silloin päätimme:

”Joskus kyllä muutetaan.”

Ulkomaille muuttoon kannustetaan: Aina pääsee pois, kerran elämässä ja kokemuksia rikkaampana!

Kun mietimme ulkomaille muuttoa tämä absurdi tunne hylätyksi tulemisesta kaihersi mieltäni. Kuinka monia jättäisimmekään taakse, veisimme itsemme ja pikkuiset pois, kaikki ne rakkaat ihmiset olisivat Suomessa. Ja silti ei voinut sanoa ei, sillä halu elämään, jossain toisaalla, kun kaikki on uutta ja vierasta ja vielä aurinkoista ja lämmintä oli kuin padottu virta, joka etsi uomaansa. (Anteeksi tämä järkyttävän kliseinen kielikuva)

kuja

Näin vuoden jälkeen ei ikävä ole yhtään helpottanut. Mutta olemme tottuneet, minä ja ne monet, jotka jäivät Suomeen. Mutta minä pelkään tottumusta. Pelkään, että jättämäni aukko kasvaa vähitellen umpeen eikä minulla ole enää paikkaa näiden ihmisten elämässä.

Sanotaan, että ulkomailla asuminen opettaa ihmiselle paljon. Se on totta. Se opettaa paljon ihmisestä itsestään. Olen oppinut itsestäni kuinka tärkeää minulle on ihmissuhteet ja läheiset ihmiset. Että minun kiintymykseni on kuin kasvomuistini, joka on häiritsevän huono.

Aluksi kaikki ihmiset näyttävät minusta samalta ja uudessa työpaikassa, koulussa tai harrastuksessa sekoitan puoli metriä pituuseroa omaavia ihmisiä keskenään ja olen aivan pulassa, kun joku lähtee ja hetken päästä tulee takaisin ja mietin, oliko tuo sama, jonka kanssa äsken puhuin. Mutta ajan myötä, kun opin tuntemaan jonkun kasvot muistan ne vuosienkin päästä enkä enää unohda.

Näin vuoden jälkeen huomaan, että kaipaan helppoutta. Ihmisiä, joille käy, joita ei tarvitse tulkita, että haluaako vai eikö. Ihmisiä, jotka soittavat ja ihmisiä, jotka eivät loukkaannu, kun kumpikaan ei ole soittanut.

Ulkomailla asuminen on opettanut minulle turhautumisen sietokykyä. (Oisi kyllä voinut jäädä opettelematta)

Huomaan, että ennen hieman hitaasti lämpiävänä jahkailijana uusien ystävien suhteen nyt otan avosylin vastaan ne ihmiset, jotka sanovat: ”Joo! Nähdäänkö? Käy!” ja jotka laittavat viestiä, tulevat, näkevät ja tekevät kanssani tai lasteni kanssa jotain. Vaikka meillä ei olisi suurta yhteistä paloa. Tai edes kokonaista yhteistä kieltä.

En jaksa tulkita, että haluaako vai eikö, ja jos haluaa niin millä tavalla ja mihin aikaan ja kuinka usein ja miten se pitää sanoa. En jaksa olla veturi, se joka ottaa yhteyttä, keksii, ehdottaa. Näin vuoden jälkeen olen väsynyt yrittämiseen, sillä yrittänyt kyllä olen ja väsynytkin. Huomaan siis tarttuvani ystävyystarjouksiin nyt eri tavalla kuin ennen Suomessa .Mitä mutkattomampaa ja helpompaa sitä parempi. Ystävyys on kuin improvisaatioteatterin perusoppi: ”Sano kaikkiin ideoihin kyllä ja alkaa tapahtua!”

Älkää rakkaat ystävät tulkitko väärin. En tarkoita, että teidän tulisi tukkia whatsappiani tai messengeriäni viesteillä. Monet teistä olette olleet ystäviäni yli useiden vuosien. Ei se minun puoleltani mihinkään katoa, vaikka oltaisiin hetki hiljaa. Mutta jos mietitte miksi minä olen niin hiljaa niin se ei johdu siitä, että olisin unohtanut . Pää on vain hajallaan jo neljän kielen ja kahden lapsen kanssa. Silti olette ajatuksissa. 

pikkuiset
Täälläkin on pimeää. Öisin.

Tiedän. Minähän se lähdin. Ja vaikka ystävät ja perhe ovat ihan älyttömän rakkaita niin silti elämässä olemme jokainen omia yksinäisiä kulkijoitamme. Ainut, johon oikeasti sitoo itsensä on puoliso ja lapset. Ja nekin ajan myötä ottavat tuulta (siis lapset, toivottavasti ei myös puolisko :D).

Niinkuin minäkin. Ei se silti tarkoita, että ei olisi ikävä. Se ikävä on epämääräisenä tunteena, että on jotain  taas unohtanut, se on kipuna, kun ei voi mennä kanssa kahville tai piipahtaa lasten kanssa leikkimässä. Se on murusen huutona heikkona hetkenä: ”Minä haluan kotiin, Suomen kotiin!”

apina 2
Onko tämä sama apina vaiko joku toinen? Hitsi tätä kasvomuistia!

Älkää siis luulko, että ette olisi ajatuksissa tai että juuri sinua ystäväni, perheenjäseneni, sukulaiseni, kaverini, että juuri sinua voisi kukaan toinen ihminen korvata. En minä teitä lähtenyt karkuun vaan sitä kylmää ja pimeää. Ja sitä ei ole oikein vieläkään ikävä.

Ps. Kuvat ovat Barcelonan eläintarhasta, jossa osa eläimistä selvästi koki kaipuuta avarampiin oloihin. Eläintarhat tekevät jotenkin surulliseksi ja tämän vierailun myötä pohdin, että käynti jäänee viimeiseksi vierailuksi.  Ehkä eläintarhat alkavat muutenkin olla mennyttä aikaa, toivon.

Mainokset

5 vastausta artikkeliin “Se valtava ikävä

  1. Samaistun vaikken erityisesti kotiin ikävöikään. Ihmiset ovat ne, joita kaipaan. Itse luotan siihen, että läheisimmät säilyvät useitakin vaikkei tiiviisti nähdäkään. Monien ystävien kanssa on ollut aiemminkin hiljaisia vaiheita eri kaupungeissa asumisen tai erilaisen elämäntilanteen takia ja myöhemmin on jatkettu taas vahvemmin. Toki matkan varrelle on jäänytkin ihmisiä mutta tärkeimmät ovat onneksi säilyneet!

    Tykkää

  2. Voih, allekirjoitan kaiken! Mä olen asettanut myös paluupäivämäärän; ovet olisi auki joka puolelle ja voi tietty olla, että ajan kanssa sydän asettuu ja lakkaa ikävöimästä tuttuja ja tuttuutta, mutta itselleni helpottaa ajatus siitäkin, että x.x.xxxx olemme sopineet palaavamme (jos yhä tahdomme). Ja sitten ehkä joskus kun ne huonot puolet unohtuvat niin lähtevämme uudestaan! Kuka tietää. Halauksia!

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos, on hyvä kuulla, että ei ole tämän ikävän kanssa yksin. Lähteekö vai jäädä? Näköjään ulkomaille muutto ei ratkaise kysymystä vaan tuo niitä vain lisää. Ja kun on kerran muuttanut niin on aina jonnekin ikävä. Halauksia täälläkin!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s