Mitä rakastan Suomessa

Harvoin ovat suomalaiset niin yhtä kuin silloin, kun kysytään mikä Suomessa on parasta. Metsä, järvet, hiljaisuus. Rehellisyys, puhtaus ja ilmainen koulutus. Vapaus ja tasa-arvo. Suomalainen pitää sen mitä sanoo ja paikalle tullaan ajoissa.

Näillä kaikilla asioilla on minullekin merkitys ja sitten mietin, onko jotakin sellaista, joka on erityisen suomalaista, jotakin sellaista, josta on kirjoitettu vähemmän. Sellaista, joka olisi kirkastunut näin ulkosuomalaisena.

Olen monessa suhteessa kovin suomalainen: Rakastan nimittäin niitä metsiä ja järviä. Mutta täällä Barcelonassa rakastan vuoria ja sinisenä väikkyvää merta. Kun vien lapseni kouluun tai lääkäriin niin en ole huolissani myöskään koulutuksesta, lapseni tai vastaanottavien aikuisten. Mikä on erityistä Suomessa?

Yllätykseksi itselleni kaipaan suomalaista mielenmaisemaa. Suomalaista kulttuuria. Huumoria, ymmärrystä puolesta sanasta. Kun näin videon America first, Finland second nauroin pitkään. Ja lähetin videon sille ainoalle paikalliselle ystävälleni. En tiedä naurattiko se häntä, mutta olin niin ylpeä, että melkein halkesin. Me Suomessa olemme hauskoja.

Jos voisin esitellä Suomea ystävälleni ilman kielirajoituksia niin pikakelaisin ne metsät ja koulut ja näyttäisin videon Muksuluurista, jossa Toukopouko askartelee sielupielun tai säteilysuojakypärän. Mikä menee syvemmälle kuin yhteinen, räkäinen nauru?

viini

Ja kun olisimme nauraneet tarpeeksi, mutta ehdottomasti juoneet jotakin muuta kuin Koskenkorvaa, Karhua tai Valion maitoa, katsoisimme jonkun suomalaisen elokuvan, vanhan tai uuden. Poskeni punottaisivat ylpeydestä ja myötähäpeästä. Ja sitten esittelisin näyttelijät, nuo vanhat tutut: ”Tuossa on Krista ja Jasper,  Nicke ja Tiina. Tauno ja Ansa” Sitten, kun olisimme syöneet jotakin muuta kuin karjalanpaistia, me antaisimme viidennentoista yön saapua Juicen johdolla.  Soittaisimme kaukopuhelun vanhalle heilalle ja kysyisimme: ”Mitä kuuluu Marja-Leena?” ja viimein Apulanta tekisi meistä kauniin ja tuntisimme haikeutta vielä 2080-luvulla.

Kun kävelisimme hautausmaalla ja kertoisin sodista, (Pakkohan minun olisi), jalkamme kastelevan lumisen sohjon lisäksi haikeaksi tekisi Sibeliuksen romanssi ja Järnefeltin kehtolaulu. Karjalan kunnailla soidessa kertoisin, että minunkin juureni ovat siinä menetetyssä Karjalassa, jota ei taida saada takaisin edes pullo kerrallaan.

Ja ehkäpä aamuyöllä kikattaisimme lapsuusmuistoilleni niin ihaillussa koulutusjärjestelmässä ei pisan vuoksi vaan rakkauden. Sillä kaikille näille asioille merkityksen antaa rakkaus. Rakkaus tekee erityiseksi paikat, ihmiset ja laulut. Ne kietoutuvat minun elämääni ja niiden ihmisten elämään, jotka mahdollistivat elämäni ja joiden kanssa olen sen suurimmaksi osaksi viettänyt.

Enkeli

Ennen lähtöä istuisimme hiljaisessa kappelissa. Sateen muuttuessa taas lumeksi laulaisin hänelle ”Maan korvessa kulkevi”. Kertoisin, että tätä laulua meillä Suomessa lauletaan ristiäisissä, hautajaisissa ja vaikka silloin, kun lapset menevät nukkumaan. Ja kun hän olisi jo lähdössä niin minä olisin joulutunnelmissa laulaen hartaana ”se joulu suo-mi onnen tuo”. Sillä meillä on kolme tärkeää juhlaa Suomessa: joulu, pikkujoulu ja juhannus.

20161102_163848

Lopuksi lukisin runon, jonka kirjoitin kilpailuun Suomi 100-kilpailuun. Siinä on sata sanaa. 

Tämän runon myötä, onnea 100-vuotias Suomi, monia armorikkaita vuosia sinulle, ja meille, joille Suomi on rakas. Loistakoot värisi kirkkaina satakoon lunta vielä sadankin vuoden kuluttua ja piirtyköön kaiken ylle risti. Ei kuoleman vaan elämän merkiksi.

Rivillä 9

Ei tullut lottovoittoa, tuli permantopaikka. Hyvähän siinä oli istua tukevasti maan tasalla, rivillä 9, aavistuksen vasemmalla.

Lava oli musta.

Samalla tavalla oli hänkin,

joka valtasi tyhjän paikan.

Viime tingassa,

valojen jo sammuessa,

tarkistin vielä lipusta, että olimmehan oikeassa.

Lavalla jylisi. Hän heilahti, me istuimme hiljaa. Olihan se nähty.

Ja vielä nähtävä.

Lopuksi siirryttiin Syyriaan, toiset jo nousivat.

Pyöreän pöydän päällä oli nimet valkealla lapulla.

Katsoimme hiljaa, kun kahvia kaadettiin.

Arabiaa”,

Paljon on kreemiä”

Ennen tarjoiltiin vihannekset erikseen”

Hymyilimme.

Kello pirahti, lusikat kilahtivat lautasiin.

Ohjaaja piti monologin, toivotti

kaikki

tervetulleiksi.

Kukat, kumarrukset,

käsiä jo kivisti.

Lavan takana jatkettaisiin.

R.V.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s