”Mitä siitäkin nyt tulisi” sanoi suomalainen

Olemme myöhässä, muruseni on lähdössä retkelle. Koulu sijaitsee mehevässä ylämäessä ja kaikkien tunnit alkavat tasan yhdeksän. Autot ovat sumpussa ylämäessä jonottamassa koulun eteen tai parkeerattuna tienviereen ilman yhtäkään aukkoa, kello on jo minuutin yli. Pysäytän autoni suoraan koulun eteen kahden metrin päähän poliisista, joka seisoo kadulla ohjaamassa liikennettä. Otan riskin, tahdon, että muruseni ehtii retkelle. Poliisi katsoo minuun, mutta en näe ilmeitä. Hänellä on aurinkolasit ja huivi kasvojen edessä, onhan kylmä (10 astetta) ja tuulinen päivä. Sammutan auton, jätän paikalle, johon ei saisi edes pysähtyä ja juoksen viemään lasta taapero sylissä. Takaisin tullessa mielessäni vilahtaa kuva poliisista sakottamassa tai huutamassa minulle. Alankohan itkemään?

Kiipeän autoon nopeasti ja käynnistän auton. Kukaan ei ole vihainen, ei edes se juoruvien vanhempien joukko autoni edessä. He siirtyvät, kun käynnistän moottorin. Poliisi viittilöi takaa tulevia kuskeja pysäyttämään, jotta pääsen mukaan hitaasti valuvaan liikennevirtaan.

Olemme tivolissa. Lapset ovat innoissaan. Keinukaruselli. Siihen voi kävellä suoraan. Ei ole aitoja eikä turvakaiteita. Yhtäkkiä ystäväni kaksivuotias ei olekaan siinä. Huudamme, lapsi on juuri ryntäämässä keinun alle. Vieressä seisovat aikuiset pysäyttävät lapsen eikä mitään käy. Me huokaisemme kaikelle sille mitä olisi voinut käydä.

On taas kaupungin juhlat ja corrafoc. Tulijuoksu. Tuhannet ihmiset täyttävät illalla pimeät kadun, kun hupuin, sarvin ja atraimin varustautuneet ihmiset kävelevät kulkueena massojen läpi syöksien kipinöitä väkijoukkoon. Minua pelottaa, ihan oikeasti. Rummut pärisevät, osa tanssii valomeren keskellä. Myöhemmin näen ambulanssin väkijoukon liepeillä. ” Jollekin on käynyt pahasti! Tämän ne saavat, kun ovat niin vallattomia” mietin. Mutta ei. Vanhemman naisen iho näyttää vahingoittumattomalta, hän vain kulkee linkaten.

Barcelonassa vallitsee kaaos. Monet tapahtumat eivät täytä edes lähimainkaan suomalaisen mittapuun mukaan turvallisuussäädöksiä tai tarvittavia sääntöjä.

autot

Lapset valvovat myöhään yöhön juhlissa, autot sähläävät sumpussa, tulella leikitään eikä turvarajoja ja aitoja juurikaan ole. Isot koirat juoksevat vapaina. Alkoholi on halpaa ja viinaa voi ostaa ruokakaupasta.

Mutta kun hyppää mukaan virtaan niin kohta ei enää pelotakaan. Sillä niin koirat kuin miehetkin pysyvät yleensä tiellä. Kuin sanattoman sopimuksen tehneenä ihmiset eivät mene liian pitkälle. Eivätkä koirat. Ja jos joku menee, esimerkiksi lapsi niin muut pysäyttävät.

Miten te sen teette?” Kysyn jo paikallistuneelta saksalaiselta, jolla on koiranpentu. ”Kuinka te koulutatte koiranne ymmärtämään autoja?” Hän kertoo kurssista, jolla opetetaan koiran luoksetuloa. Osaahan sen minunkin koirani, ensimmäinen asia mikä koiralle opetetaan myös Suomessa. Päästään sen vapaaksi. Se juoksee heti autotielle ja minä huudan perässä. Auto tulee, kovaa niinkuin ne aina. Huudan koiraa, ei muka tunne minua. Jääräpäinen suomalainen. Kauhu valtaa minut, nyt se jää alle, tummaturkkinen vanha luupää. Auto väistää poukkoilevaa koiraani eikä edes tööttää minulle. Reaktiot ovat täällä nopeat. Tällä kertaa tarkistan sen tilastoista. Linkki löytyy täältä ja täältä.

Täällä on suhteessa vähemmän liikennekuolemia kuin Suomessa.

Ihmiset ovat joustavia. Kaaokselta näyttävä asia ei olekaan kaaosta, sillä jokainen huolehtii itsestään ja useimmat vielä toisistakin. Ihmiset eivät koe suuria väkijoukkoja ahdistavina eikä heitä häiritse, jos joku hidastaa heidän matkaansa. Agression ilmaiseminen julkisesti on harvinaista.

Suomessa ojennetaan ja paheksutaan jonon tukkijaa, kerjäläistä, koiraa, lasta, päihtynyttä, sählääjää, nuorta, ulkomaalaista, pyöräilijää ja kadunmiestä. Nyrkkiä heristellään erityisesti autosta, kanssa-autoilijoille ja erityisesti vauhdikkaasti pyöräilevät herättävät verenhimon niin autoilijoissa kuin jalankulkijoissakin.

Minäkin pyörittelen usein silmiäni, paheksun, valitan. Joku seisoo väärällä puolella rullaportaita, hyvänen aika miten rasittavaa.

Jokainen huolehtikoon omista asioistaan. Jos huolehtii.

Mutta täällä olen niin usein ainoa, jonka lapsi huutaa. Ja silloin kun hän huutaa niin siihen puuttuu poliisikin. Mutta kukaan ei paheksu eikä näytä vihaiselta.

Täällä on paljon ihmisiä. Ihmiset ovat tottuneet siihen. He pitävät siitä. Kaaosta siedetään, sillä täällä tiedetään, että kun jokainen antaa tilaa ja odottaa hetken niin kapealle tielle mahtuu kepeästi se 50 autoa joka aamu. Ja onhan paikalla usein myös poliisi tai kaksi ohjaamassa ja auttamassa, että kaikki sujuisi joustavasti.

Entä jos agressio liikenteessä ja kadulla, kulmien kurtistelu kanssaihmisille, pyöräilijöille ja lapsille ei olekaan huono aamu, epäonnistunut kotikasvatus tai vaihtoehtoisesti kanssaihmisten paheksuttava käytös vaan suomalaisen kulttuuriin kuuluva tapa? Mutta onko se hyvä tapa?

pikkupiru

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “”Mitä siitäkin nyt tulisi” sanoi suomalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s