Nyt se tuli: Kulttuurishokki

Viikoilla 39+6 se syntyi. Yllättäen, vaikka merkkejä oli ollut jo ilmassa. Öitä, jolloin en olisi enää jaksanut herätä lasten heräilyyn, tavaroita, jotka eivät löytäneet enää paikoilleen vaan jäivät siihen, jonne joku ne sattui pudottamaan. Minäkin jäin ajelehtimaan. Unohduin.

Ja sitten iski ikävä.  Kuin lapsena ensi kertaa yökylässä. Ensin sitä oltiin innosta sykkyrällä kunnes hämärä saapuu, valot sammuvat ja ympärillä vieraat seinät ja toiset kasvot. Kyllähän ne ystävällisiä oli, mutta ainoa ajatus oli, että kotiin.

Tuli hahmoton ikävä Suomeen. En ikävöinyt salmiakkia tai sinistä ristiä valkealla silkillä vaan tunnetta siitä, että oli pitkän matkan jälkeen taas kotona.  Edes kuvaukset pimeydestä ja kylmästä eivät vaientaneet kaipausta Helsingin tyhjille, mustille, märkinä kiiltäville kaduille.

Istun katalaanin tunnilla yhdessä 10 muun ihmisen kanssa. Yksi on Perusta, toinen Argentiinasta, Kolumbiasta, Etiopiasta, Portugalista ja Espanjasta. He puhuvat espanjaa. Kukaan ei puhu englantia. Minä vain sitä kieltä, mitä täällä yhdessä opiskellaan.

Olen ärtynyt. Katalaanit eivät ole tottuneet selvästikään siihen, että vieraskieliset puhuvat heidän kieltään. Hinkkaamme tuskastuttavan paljon sanojen painotuksia, pieniä vivahduksia. Kun nyt oppisi kertomaan, mitä on mielessä niin, että toinenkin ymmärtää. Kauneuspilkuista viis!

Juuri, kun kuvittelen löytäneeni säännön, sana lausutaankin toisin. Tuskastuneena tivaan sääntöjä lausumiseen ja opettaja ojentaa autoritäärisella ja hieman pisteliäällä varmuulla:  ”Eihän säännöillä kieliä opita vaan kuuntelemalla!”

”Opitaanpa”, väitän vastaan suomalaisen vahvan koulutuksen tuomalla itsevarmuudella. ”Ranskankielessäkin on selvät lausumissäännöt.”  ”Eikä ole” hän väittää minulle. Olen sanaton. Ensinnäkin siksi, että hän väittää vaikka ei selvästi tiedä ja siksi, että minä en pysty sanomaan mitä tahtoisin. Juupas, eipäs. Olen turhautunut. Lopulta annan olla. Kieli ei taivu. Typerä kieli.

Eikä minua koskaan itketä. Varsinkaan puolituttujen tarve päteä. Varsinkaan muiden nähden. Paitsi nyt itkettää. Ei kai kukaan huomaa, jos vain päätän niin. Pyyhin silmäni hiljaa, mutta kyyneleilleni ei tunnu tulevan loppua. He alkavat puhua. Leikin, etten ymmärrä. Miksi nyt taas ymmärrän espanjaa, kun niin usein en. No, eiväthän he sitä tiedä. Se on ainut hyvä asia kielimuurissa, voi sulkeutua omaan kuplaansa.

”Ei ollut ystävällisesti sanottu, nyt hän itkee”.

”Pitäisikö jonkun kysyä hänen kielellään”

”Hän puhuu vain katalaania”

Enkä puhu. Puhun englantia, ruotsia, suomea, ja vähän ranskaa. Mutta en halua puhua sanaakaan. Silti on pakko. He luulevat, että se johtuu kielen hankaluudesta. Opettajasta. Etten opi. Mutta tiedän jo. Se on joko pikkulapsiaika tai kulttuurishokki.

”Olet väsynyt olemaan ulkopuolinen” sanoo ystäväni myöhemmin, joka on asunut paljon ulkomailla. Silloin selviää vauvani sukupuoli, vaikka ensin epäilin. Kulttuurishokki se on. Pieni tuhiseva rääpäle. Kääräisen sen Aku Ankka-lehteen. Teen siitä kapalon. Soitan sille Ultra Brata, kannan sylissä. Emme katso vastaantulijoita silmiin.

Olen niin väsynyt. Ulkopuolisuuteen,  yöherätyksiin, lasten itkuihin. Ylös alas kuin pingispallo menee kielitaitoni ja intoni integroitua. Ymmärrän kaiken, en saa mitään selvää. Käyn keskustelun katalaaniksi koulumatkalla toisen vanhemman kanssa. Toisena päivänä en saa suusta järkevää sanaa. Katalaaniespanjaenglanti. Joku tuntematon taas juttelee. Hetken en ymmärrä ja toinen huomaa, taas mennään espanjalla. Vastaan katalaaniksi.  Miksei ne ymmärrä selvää suomea?

Lapsilleni puhutaan englantia ja minulle huudellaan bye bye. Vastasyntynyttä paleltaa. ”He eivät osaa englantia”, selvennän ja hymyillen väsyneesti.  Englanti ei ole äidinkieleni eikä minulle tule kotoisa olo, kun minulle sillä kielellä puhutaan. Se on vieras kieli. Osaan sitä kyllä hyvin kuten muutkin suomalaiset, mutta vain koska pelkällä suomenkielellä ei pärjää kuin Suomessa.  Englannin puhuminen vain korostaa ulkopuolisuuden kokemustani. Se ei ole edes toinen kotimainen. Ruotsi sentään tuntuu jotenkin kotoisalta. Hauskinta onkin, kun lähistöllä asusteleva ruotsalainen tulee kaupassa yllättäen vastaan perheineen. ”Hej, hur mår du?” hän huikkaa. Joskus minulla on ollut selkeitä hetkiä ja on tuntunut kivalta puhua ruotsia. Mutta neljän kielen kanssa tasapainottelu varastaa kapasiteetin, kun ei ole hetkeä valmistautua: ”Bra, i tu es good? No be.. El bebé que lilla, perdón, eiku no jag kan speak ,pero jo entiendo alla, ursäkta, adios!” Hymyilemme ja sillä kielellä joka on universaali, hän ymmärtää ja minä ymmärrän, että nyt on hassua ja me molemmat näemme sen. Naurattaa, vaikka kumpikaan ei saa sitä sanottua ääneen.

 

Mainokset

11 vastausta artikkeliin “Nyt se tuli: Kulttuurishokki

  1. Hienosti kuvattu! Asun englanninkielisessä maassa mutta arabiaa en juurikaan vielä osaa. Sitä puhuttaessa tajuaa olevansa kummallinen ulkopuolinen. Tsemppiä!

    Tykkää

  2. Komppaan muita: ihana kirjoitus! Tsemppiä siihen saakka, että tuo vaihe menee ohi. ❤️

    Sanoit tosi hyvin tuon, että se, kun ihmiset puhuvat sinulle englantia, ei tunnu omalta, vaikka sitä tietty osaakin hyvin. Asun itse Hollannissa ja osaan hollantia jo aika hyvin. Siitä huolimatta jotkut ihmiset vaihtavat englantiin, kun sanon yhden sanan väärin tai pyydän toistamaan jotain, mikä meni ohi. Se jaksaa aina turhauttaa ja tuoda sitä ulkopuolisuuden tunnetta.

    Tykkää

  3. Kuullostaa tutulta….itse aikoinani Sisiliaan muutettuani(26 vuotta sitten) oli aika hankalaa yrittaa tajuta Sisilian kielta miehen vanhempien kanssa,italiaa hanen veljensa ja siskonsa kanssa..englantia ei osannut kukaan edes turistikohteissa(paitsi minun mieheni,onneksi). joskus kotiin soittaessa en saanut monta jarkevaa sanaa suomeksi ulos suustani…ruotsin kielen olen unohtanut muuten kokonaan vaikka se oli minulla vahva kieli opiskeluaikoina. Itselleni kulttuurishokkiin kuului myos artymys kaikkea paikallista kohtaan:miksi ne aina huutaa eika osaa puhua normaaliaanella,miksi kaikki aina pussailee poskille kohdatessa,miksi kukaan ei puhu englantia,miksi postissa ja kaikissa virastoissa on kilometrien jonot eika jonotusnumeroita,miksi jokapaikassa on roskia ecc. Nykyaan tunnen olevani koton taalla,Suomi tuntuu vieraalta…Ehka sinun on helpompi soveltua paikalliseen kulttuuriin jos otat mallia lapsistasi. Itse olen huomannut etta kun omani olivat pienia,heilla ei ollut ikina ongelmia sopeutua uusiin kieliin,tapoihin tai edes outoihin ruokiin. Tsemppia,dai tempo al tempo,eli anna aikaa ajalle..kaikki arsytys on ihan normaalia ja ohimenevaa kun muistaa miksi on aikoinaan muuttanut ko.paikkaan! P.S anteeksi jos suomenkieleni ei ole kovin luistavaa..en ole vuosiin kirjoittanut mitaan suomeksi,yhteydenotot tulee pidettya nykyaan via telematica.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s