Puhelin hajosi ja mitä siitä seurasi

 

Ensin hävisi ääni. En enää kuullut mitä toiset sanoivat. Vain hiljaista piipitystä. Muut kyllä kuulivat minua hyvin. Jossakin hetkessä oivallinen tilanne, mutta pitkän päälle aika yksinäistä. Lasi oli tietysti hajonnut jo aikoja sitten. Mutta olihan se toiminut joka sipaisulla. Sitten mustikka levisi tahrana kännykän ruutuun, sisäpuolelle. Ja seuraavana aamuna en enää nähnyt mitään.

Ensin oli hiljaista. Ja outoa.

Äkkiä korjattavaostettavauusiapuaaminuaeisaakiinni!

Onneksi olin ostanut varapuhelimeksi sellaisen palikan, jolla voi soittaa ja lähettää tekstareita. Siihenhän puhelimia yleensä käytetään. Niin minäkin aluksi ja monta vuotta, mutta ehkä tämä ulkomaille muutto ja pienet lapset muuttivat asian. Älypuhelin oli koko ajan läsnä, siellä oli ystäviä, luettavaa, tapahtumia. Älkää käsittäkö väärin, en istunut (aina) puhelin kädessä hiekkalaatikon reunalla tai syventynyt someen kun ystäviä oli paikan päällä.

Kännykkä täytti erityisesti tyhjät hetket. Junamatkan, puolentunnin imetyksen, sen hetken, kun seuralainen ravintolassa oli puuteroimassa nenänpäätä.

Mutta tyhjillä hetkillä on tarkoituksensa.

Somessa ehkä saa hajun mitä muille kuuluu, mutta omat tunnot jäävät kuuntelematta.

Mitä sitten tein netissä?

Pääosin luin lehtiä ja blogeja, sometin, otin kuvia, selailin kuvia.

Yhtäkkiä olin kovin hyvin perillä maailmantapahtumista. Ydinuhkasta. Trumpin twiiteistä. Jari Sillanpään huumesekoilusta. Hurrikaaneista, ilmastonmuutoksesta, terrori-iskuista, jokaisesta kuolemasta ja pahoinpitelyistä.

Jokaisesta uudesta kommentista vanhempien whatsapp-ryhmien keskusteluista.

Taas noin monta itkunaurua. Joku poistui koko ryhmästä, mikähän sitä risoi? Kukahan tuokin hymynaama mahtaa olla elävässä elämässä? Ja mitä ihme kieltä nämä viestit ovat?

Mutta tuliko minun soitettua enemmän niille, jotka olivat kaukana ja niin rakkaita? Eipä juuri. Sen sijaan olin enemmän poissa niillekin, jotka olivat rakkaita ja ihan siinä lähellä.

Puhelimesta oli tullut salakavala aika- ja huomiovaras. Jo pelkkä netin aukaiseminen toi hyvänolon tunteen, vaikka monesti mitään ihmeellisen ilahduttavaa ei ollutkaan tarjolla. Ja se aika mitä puhelin ei ollut kädessä, se oli häviksissä.

Mihin sen nyt taas jätin?

Mitä sitten kun puhelin hajosi? Sainko vierotusoireita? Muuttuiko jokin?

Ensiksi huomasin, että pirskatti asun tätä nykyä Barcelonassa.

Ja on lokakuu ja vieläkin kuuma.

 

Sitten siivosin. Sitten katsoin lapsia tarkemmin. Tartuin kirjaan. Vaatepinoon. Löysin kadotetun kirjastonkirjan. Mutta löysinkö sen tärkeimmän? Löysinkö itseni?

IMG-20170924-WA0002

 

Liian aikaista sanoa. Mutta muistini ei ollut enää niin hajanainen. Valehtelisin kuitenkin, jos sanoisin, että en ollenkaan kaipaa älypuhelinta. Toki kaipaan, ja sellaisen taas ostankin, täällä kaikki viestintä tapahtuu whatsappissa. Mutta en tahdo elää elämääni internetissä. On helpottavaakin olla vaikeasti tavoitettava. Läsnä tässä ja nyt, tässä tilassa, ihmisille käden ulottuvilla. Ehkä siitä joku kehittää vielä sovelluksen. Tai sitten voi downshiftata. Tai vain pitää tylsää, koska elämä on.

Mainokset

4 vastausta artikkeliin “Puhelin hajosi ja mitä siitä seurasi

  1. Apua, kääk, mikä pistos omatunnossa (ja samalla salainen haave, että se omakin puhelin sanoisi lopulliset hyvästit). Se on kyllä kamala aika-, idea- ja energiasyöppö koko puhelin. Ja nyt samalla täällä sellainen viimeinen oljenkorsi ”normaaliin elämään”, eli yhteyksiin Suomeen ja ystäviin…

    Liked by 1 henkilö

  2. Voi, niin hyvin ymmärrän tuon ärsytyksen ja helpotuksen yhdistelmän, kun puhelinta ei yhtäkkiä olekaan. Tultiin eilen pitkä matka Sudanista lomalle Suomeen ja pyörittelin silmiäni kun oikein ajatuksella oivalsin, että nykyään lentokoneessakin voi todellakin wifin välityksellä olla halutessaan koko ajan saatavilla… On ollut minusta hienoa, että pitkään lentomatkat antoivat itse kullekin luvan ja tilaisuuden laittaa puhelimen pois päältä! Itse teen sen kyllä jatkossakin lennolla. Otan välillä muutenkin ihan tarkoituksella taukoa älypuhelimesta ja somesta, silloin kun tuntuu, että olen jäänyt puhelimeen vähän liikaakin kiinni. Mutta kyllä älypuhelin toisaalta tärkeä yhteydenpitoväline on maailmalla enkä siitä siksi voi kokonaan luopua: kun monet tärkeät läheiset ovat kaukana on tärkeä voida olla tiiviissä yhteydessä edes virtuaalisesti.

    Liked by 1 henkilö

  3. Puhelimeen on kasvanut kiinni.
    Jos unohtaa sen vaikka kotiin kauppareissun ajaksi, on jo ontto olo!
    Mutta se aito elämä on sen puhelimen ulkopuolella. Tässä ja nyt.
    Olen ollut tänään ilman somea ja se on tuntunut hyvältä!
    Isäni on käymässä täällä Espanjassa ja hänen kanssaan olen saanut kävellä pitkiä rantareittejä ja nauttia terassien auringosta…ilman puhelinta!

    Lempeitä päiviä sinne täältä Mantelilaaksosta!

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s