Puolivuotis-raportti

Puoli vuotta on kulunut siitä, kun saavuimme Barcelonaan. Puoli vuotta siitä, kun lentokentän raskailla kärryillä kuljetin jättimäisessä laatikossa matkaavaa tärisevää koiraa, puolivuotias roikkui kainalossani ja olallani keikkui suuri laukku. 4-vuotiaani työnsi lastenkärryjä, joihin oli sullottu kaksi matkalaukkua. Jotenkin selvisimme raskaiden kantamusten kaksien kärryjen ja laatikossa tärisevän (suuren) koiran kanssa lentokentän portille, jossa puolisko oli meitä odottamassa.

Jotenkin selvisimme” voisi olla kiteytys myös ensimmäisestä vuoden puolikkaasta ulkomaan asukkina.

Pimeässä huojuivat palmut, autojen valot välähtelivät monikaistaisilla teillä ja niin kovin erilaiselta kaikki näytti pimeässäkin. Matkasta väsynyt muruseni huudahti uuteen kotiin astuessamme:

Oi! Kyllä kannatti muuttaa Espanjaan!”

Näihin kahteen lauseeseen tivistyy ensimmäinen puolivuotta. Sopeutumisen haastavuus on yllättänyt, vaikka olemme sopeutuneet yllättävän hyvin.

Ehkä hokemat ”kyllä lapset aina sopeutuu” ja ”he oppivat kielen niin nopeasti!” on hieman hämänneet. Mielikuvissani lapseni pajatti kieltä sujuvasti jo nyt kesällä kera ystävien, ja aina loistava aurinko pyyhki pois kaikki huolemme.

Näin puolen vuoden jälkeen on minun kielitaitoni rutkasti parempi kuin muruseni ja monet käyttämänsä sanat hän on oppinut minulta.

Selviän yksinkertaisista arkipäiväisistä tilanteista ja puheluista katalaaniksi/espanjaksi. Vaikka en edelleenkään ymmärrä aina mitä minulle pajatetaan niin näytän ilmeisesti siltä, että ymmärrän, joten pajatus jatkuu. Olen oppinut nappaamaan ne muutamat olennaiset sanat puhetulvasta niin, että pysyn kartalla enkä näytä enää peuralta ajovaloissa, puhuttiinpa minulle espanjaa tai katalaania. Muruseni sen sijaan leikkii kavereiden kanssa vielä yksisanaisesti ja lapsen leikkitaidon voimalla. Silti hän on sukeltamassa aivan toisenlaiseen sopeutumiseen kuin minä.

Varmell” tyttöni korjaa lausumistani vieraalla aksentilla ja itsevarmuudella, kun sanon, että automme on punainen ”vermelli”. Hän laulaa mukana katalaaninkielisissä lastenlauluissa ja kolme pientä porsasta tulee olemaan aina hänen muistoissaan tres porquets”. Meri on hänelle kirkkaan sininen muissakin kuin lastenkirjoissa ja kesä ah niin kuuma.

Varmaan moni Suomessa asuva pohtii samaa kuin itse ennen muuttoa. Pyyhkiikö aurinko kaikki huolet pois?

Ei, ei pyyhi. Mutta säähuolet ovat mennyttä. Jos siis rakastaa lämmintä ja aurinkoista. Itse en mieti säätä ollenkaan, sillä joka aamu on lempeä 27 ja joka päivä se reilu 30. Enkä odota syksyä enkä talvea. Näin on hyvä.

Olen oppinut, että kesään en kyllästy.

En, vaikka päivän kamalin hetki on, kun ollaan vihdoinkin lähtemässä kotoa jonnekin. Vauva rimpuilee kainalossa, olen kassi olalla hyvää matkaa kulkemassa portaita, kun tajuan, että imetyksen pehmentämät aivot ovat taas tiltanneet. Kertauksesta huolimatta olen unohtanut avaimet/vesipullon/vaipat/tms. Joskus iskee epätoivo. Ja kuuma. Ja siinä tulee sellainen hiki, että on mentävä vielä kerran kotiin, sillä se juuri haettu vesipullo on täytettävä taas uudestaan. Ja vaatteet vaihdettava. Ja sitten onkin jo vaipan vaihdon aika.

”Äiti, mulla on nälkä”.

Silti yllättävän usein käymme ulkona. Vaikka monesti käykin niinkuin tänään. Kannan vauvaa (1v.) sylissä kauppakeskuksessa, sillä unohdin pakata autoon rattaat tai kantoliinan.

Jotenkin selvisimme.

Välillä on ollut olo, että paremminkin olisi voinut selvitä, vaikka kiukkuisen lapsen kanssa. Olisi voinut jättää ne turhat valitukset pois ja hengittää syvään. Niinhän neuvotaan. Ja nin meillä tehdäänkin. Ensin huokaisen ilmat sisään ja sitten puhallan ne ilmat pois kulmat rutussa kyllästyneen näköisenä kuuluvalla puhalluksella. Tämä maneerini on tullut minulle erittäin selväksi, sillä juuri niin 5-vuotiaani tekee.

Minä: ”Jos ruoka ei kelpaa niin sitten ei tarvitse tulla pöytään.”

Muruseni: ”Ei, nyt riittää. Lasken kymmeneen. 1,2,3..”

Minä: ”Sinä et laske minulle, minä olen äiti ja minä komennan.” (Usein lasken kymmeneen, joka on raja kiukuttelun lopettamiselle. Se oikeasti toimi(i)!)

Aion juuri huokaista kyllästyneenä, mutta hän ehtii ensin.

5-vuotiaan kanssa on kuin itsensä kanssa tappelisi, mutta hän vaan tekee sen niin paljon paremmin.

Nyt kun aurinko ja loma on ehtinyt syvemmälle sisuksiini osaan jo usein antaa olla. Ja nauraa äiti-imitaatiolle ja antaa huomiota niin, että suuria kiukkuja tulee vähemmän. Ja tiedättekö mitä, kun annan olla ja nauran hänen kanssaan hänen kiukulle, hänkin antaa olla ja saa minut nauramaan omalle kiukulleni.

Kyllä kannatti muuttaa Espanjaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s