Hola! Bon Dia! Hei, olet olemassa!

20170525_132327Blogihiljaisuus on hyvä rikkoa tervehtimällä. En ole kirjoittanut aiemmin toisten postausten pohjalta, mutta kun Etelä-Ranskassa asuva Helena Liikanen-Renger kirjoitti Hesarissa tervehtimisen tärkeydestä, ja sitten vielä blogissaan Chez Helena saamistaan vastauksista, sytyin minäkin.

(Linkki Helenan blogiin http://chezhelena.com). 

Kun aikoinani muutin lukion jälkeen Helsinkiin, istui viereeni julkisessa kulkuvälineessä usein joku, jolla oli tarve jutella. Kai hymyilin heille kutsuvasti. Pian huomasin, että se ei olekaan helsinkiläistä välittömyyttä vaan useimmiten päihtymystä tai omassa todellisuudessa elämistä. Opin kääntämään katseeni pois ja etsimään samankaltaisia: Katseensa pois kääntäviä, omissa oloissaan viihtyviä tolkun ihmisiä, joiden viereen voi istua omaan rauhaan.

Muutama vuosi sitten asuessamme Helsingissä kerrostaloomme muuttivat uudet naapurit. Mies hissillä tarttui käteeni, esittäytyi ja sanoi juuri muuttaneensa taloon perheineen. Minun löysä käteni valui kättelystä velttona riippumaan vartalon jatkoksi ja vaivoin sain puristin itsestäni: ”Hei”, en siis ”tervetuloa” vaan ”hei.” En vain ollut yhtään valmistautunut puhumaan kenenkään kanssa käytävässä.
Seuraavalla kerralla mies tervehti lannistuneen suomalaisena,  kun minä olisin jo ollut valmis sanomaan ”tervetuloa”, mutta jotenkin aavistin sen olevan myöhäistä.
Lomilla Etelä-Ranskassa ihastelin ihmisten tapaa tervehtiä vastaantulijoita kohteliaasti. Suomessa kuitenkin käänsin katseen pois, ettei kukaan kokisi minua tungettelevana. Naapureita sentään tervehdin.
Nyt täällä Barcelonassa katson vastaantulijoita useimmiten silmiin. Vastaan tervehdyksiin, mutta liian usein vielä aloitan keskustelun menemällä suoraan asiaan enkä kysy virkailijalta tai opettajalta ensin ”Que tal?” mitä kuuluu. Vieläkin ajoittain hämmennyn, olenko ymmärtänyt oikein kun 42 whatsapp-viestiä luokan vanhempien palstalla opettajan lahjasta, sisältävät vasta asian, että opettajalle hankitaan jokin lahja.

Ensi kerrat, kun ohikulkijat alkoivat jutella ja rajallinen kielitaitoni hikoilutti erityisesti, mietin, mitä olin tehnyt väärin. Oliko koirankakat jääneet korjaamatta vai oliko lapseni häirinneet? Sitten tajusin, että ihmiset saattoivat jutella ilman sen ihmeempää asiaa. Lämpimikseen.

Olen vähitellen tottunut siihenkin, että naapurien ollessa yhtä aikaa ulkona omalla terassillaan, ei ole tarpeellista esittää, että he eivät ole olemassa, vaan voi huikata hyvät päivät ja huokaista kuumuutta ja sitten jatkaa omia toimia.
Tervehdin lapsia (tervehdin kyllä Suomessakin) ja osaan jo kutsua tuttuja kauniiksi. ”Hola guapas!”
Mutta on hetkiä, jolloin toivoisin olevani Suomessa ja käyttäydyn kuten suomalainen. Kun lapsi kiukuttelee ja minua pännii niin en tahtoisi kenenkään tulevan kysymään lasta ymmärtävällä äänellä, miksi hän itkee. Tahtoisin vain olla rauhassa.
Silti ympäröivä kulttuuri imaisee mukaansa. Huomaan vastaavani nopeammin, hymyileväni enemmän vastaantulijoille enkä enää näytä säikäytetyltä lohelta, jos uusi tuttavuus poskisuukottaa.  ”Hola!” ei ole pinnallisuutta vaan huomio, ”olet olemassa, olet ihminen.”
Hyvät tavat ovat yhteisön hyväksi havaitsemia rutiineja, joilla huomioida toisia. *pus pus* Molemmille poskille ilman huulien kosketusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s