Ensimmäinen kouluviikko

Lapseni menee paikalliseen kouluun, jossa puhutaan katalaania ja espanjaa. Lapseni, jota vuosi sitten vielä piti valmistella etukäteen omassa tarhassa kotosuomessa sijaishoitajan läsnäoloon, menee ummikkona kouluun, jonka opettajien kanssa itsekin osaan keskustella vain englanninkielen opettajan kautta.

Suomessa koulun aloittaminen on iso juttu. Itsekin muistan omasta lapsuudestani niin tutustumispäivän kuin sen ensimmäisen koulupäivänkin.

Kun minun esikoiseni aloittaa koulun yritin epätoivoisesti opettaa hänelle muutamaa päivää ennen koulua tärkeimmät fraasit: ”Opettaja!” ”Auta minua!” ”Haluan mennä vessaan.” ”Minulla on ikävä äitiä.” ”minua sattuu.”

Esikkoni vastaa opetusyrityksiini ”ole nyt jo hiljaa” tai ”puhutaan siitä myöhemmin” (hän on oppinut vastaamaan kiusallisiin puheenaiheisiin aikuisella, lepyttelevällä äänellä: ”En tahdo puhua siitä nyt, puhutaan myöhemmin.” kuulen tässä kiusallisen paljon puoliskoni ääntä.)

Kun tiukkaan häneltä jotain lausetta, hän vastaan en tiedä. Hienoa, jätän lapseni vieraiden ihmisten seuraan, joiden kanssa hän ei osaa sanoa edes ”apua”.

Menomatkan kouluun jauhan: ”Jos haluat mennä vessaan niin voit sanoa vain ”bano”.

Vessaan meno tuntuu huolettavan vain minua. Opettajat hymähtävät, kun huokaisen huoleni ja opettavat minulle uuden sanan jauhettavaksi ”lavabo”, sama katalaania. Siihenkö äitiyteni tyhjenee.

Lapseni häviää luokkaan.

Kun tulen puolentoista tunnin kuluttua hakemaan, hän hymyilee ja luokkakaveri käy halaamassa lähtiessä. Tämähän sujuu hyvin!

Toisena päivänä lapseni on koko aamupäivän koulussa. Klo 9-12.30.

Jo meneminen lapsenpaljouden seassa kohti oikeaa luokkaa jännittää häntä. Hän riiputtaa päätä ja mutisee, ettei tahdo mennä ja olemme väärällä ovella.

Puoli yksi olen muiden vanhempien, isovanhempien, lastenhoitajien kanssa rautaportin takana päivystämässä milloin lapsemme tulevat tauolle kotiin syömään. Lapset saapuvat jonossa pihalle ja yksi kerrallaan heidät päästetään juoksemaan oman vanhemman luo. Näen jo kaukaa, että pikkuiseni on itkenyt ja paljon. Opettaja taluttaa hänet portille itse ja kertoo minulle kielellä, jota en ymmärrä, että tänään on itkettänyt. Tekisi mieli itkeä ääneen, kun kuulen lapseni itkemisestä paksun ääneen. ”Ihan hyvin on mennyt, no joo kyllä itketti”. Silmät näyttävät väsyneiltä koko päivän.

”Äiti, en tahdo sinne kouluun”.

Puhumme paljon, tai minä puhun. Lapseni kertoo, että kaikki ovat hänelle kilttejä ja hän pääsee syliin, kun itkettää. Siihen minun on luotettava.

Seuraava päivä on jo parempi. Haen hänet tuntia aikaisemmin koulusta, että ei olisi niin raskasta. Siitä tulee kuitenkin sanomista rehtorilta, olen sopinut sen suoraan opettajan kanssa.

Perjantaina lapseni alkaa taas viime hetkellä vaikertaa: ”Minulle tulee ikävä sinua”. Tuleekohan itkupäivä, mietin, kun lähden.

Haettaessa minua vastaan juoksee iloinen tyttö.

”Hyvin on mennyt, en itkenyt ollenkaan. Olimme retkellä!”

Opettaja hymyilee minulle ja näyttää peukkua.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Ensimmäinen kouluviikko

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s